Koti-ikävä - jäitä hattuun äiti!

Ovi paukahtaa kiinni, toisen kerran ja kolmannen, neljännen sekä viidennen kerran, kaikki alle minuutissa. Joku lienee TOSI kiukkuinen, ja tällä kertaa se en ole minä! Minari on suuttunut jostain kirppua pienemmästä asiasta, ja tunteet kuohuvat yli kuin hölskytelty lämmin skumppapullo.

Turhauttavaa ja raivostuttavaa vanhemman näkökulmasta. Kiukku pinnistelee itselläkin pintaan. FB:ssa Katja kehoittaa hengittämään syvään (puuuh, piiih, paaah -puhisen), ja Prisca pohtii, jos kiukku kumpuaisi myös koti-ikävästä.

Tomun laskeuduttua juttelen illalla isomman lapsen kanssa, ja sieltä se tulee: on ikävä kavereita! Kuherruskuukausi (tai kaksi ja risat) on virallisesti ohi.

Viime viikonloppuna superkivipurojen Jussi kävi stuuballamme laittamassa lämmön päälle, jotta talo on lämmin vuokralaisten saapuessa ensi viikolla. Samalla hän oli kuvannut pihaa ja taloa iloksemme. Piha oli täynnä isoja oranssinkeltaisia vaahteran lehtiä. Kaikkialla oli hiljaista, kun pojat eivät olleet remuassa kuvissa mukana. Itse talo näytti sisältä jotenkin yksinäiseltä lakanoiden peittämine huonekaluineen, ja ennen lähtöämme maahan heittämäni ruohon siemenet olivat työntäneet ulos rehevän oloisen viherkentän.

Videopätkiä oli ihanaa katsoa, mutta niistä tuli myös kova ikävä kotiin.

Itsekin huomaan kaipaavani omia ystäviäni ja tietoisuutta siitä, että suku on lähellä. Sitä on jotenkin kovin irrallinen täällä, tuhansien kilometrien päässä. Ei ole reilua syyttää vain minaria hermojen menetyksestä, sillä itsellä kiristää välillä myös kovasti. En ole ehkä kovinkaan paljon pohtinut myöskään omia syitäni suuttumisiini. Kuumuus on toki yksi ja se jatkuva hiki toinen syy, mutta isoin syy taitaa olla koti-ikävä, ikävä kaikkia tuttuja asioita, aikatauluja ja niitä läheisiä, rakkaita ihmisiä.

No, jäitä hattuun voi yrittää laittaa luistinradalla, tai ainakin hieman talvenkaipuun aiheuttamaa aukkoa sielussa täytellä. Tälläinen mini-Suomi löytyi Aeon-ostoskeskuksesta. 

Onneksi!