ylapalkki

ylapalkki

25 September 2017

Suomi, Suomi, Suomi!


Aika, tuo kujeileva kaveri, on taas näyttänyt kiitovauhtinsa tenhon! Suomi ja kesä tulivat ja menivät tai noh, kesä meillä toki yhä jatkuu täällä pippurien luvatussa maassa.
Kaksi kuukautta Suomessa hujahti ohi vauhdilla. Oli ihana nauttia viileästä (anteeksi, taidan olla ainut suomalainen, joka oli siitä innoissaan) kesästä kera peruskesähyveiden. Kalaonnea kokeiltiin ja savustettavaakin jopa saatiin! Hyttysenpistoista sai nauttia ilman malarianpelkoa. Loputon määrä ihanaa syötävää kuten lohta, perunoita, silliä, ruisleipää, mansikoita, jäätelöä (mikä ei ole sulanut vähintään kertaalleen ennen syömistä) ja ennen kaikkea Fazerin sininen!

Vaikka usein asioita katsonkin vatsan kautta niin ihan parasta oli jaarata ystävien ja suvun kanssa! Aivan voittamatonta, kultaakin kalliimpaa!
Suomen suvessa on jotain käsittämättömän kaunista. Kuinka nopeasti kesän vehreys herää eloon, kun aurinko jakaa valoaan tauotta. Kasvimaat puskevat räjähdysmäisellä innolla satoaan. Eläinkunta ja linnut kiirehtivät pesueitaan kasvamaan vastaanottaakseen syksyn valmiina ja tarpeeksi vahvoina. Ja se valo, se saa meidät ihmisetkin kiirehtimään ihanan verkkaiseen tahtiimme, jotta kaiken ehtisimme saada lyhyestä lämpökaudesta irti. Järvetkin (melkein) lämpenevät (tosin ei tänä vuonna niin onnekkaita taidettu olla eli en mennyt edes sitä vakikertaani uimaan järveen tänä kesänä, kun aivot jäätyivät jo pelkästä varvasvesiotteesta).

Kesään mahtui niin poikien minisynttärit kera perinteisten mansikkakakkujen kuin monia ihania ruokakohtaamisia ystävien kanssa.
Menyyhän on meillä aina sama: savustettua lohta, perunoita, voikastiketta, salaattia ja kakkuja sekä makkaroita ja soijanakkeja. Onneksi vielä kamut jaksavat noita pureskella sillä pahoin pelkään etten tule lähiaikoinakaan uudistumaan keittotaitojeni suhteen.

Ison osan kesästä vei Pori tänä vuonna. Sepon kuoleman myötä minun oli pakko tarttua asiaan, jonka olisin mielelläni siirtänyt kauas tulevaisuuteen, asunnon tyhjennys. Oli raskasta käydä niin äidin kuin Seponkin tavaroita läpi. Moneen esineeseen liittyi niin paljon muistoja. Äidin kätköistä löytyi myös hänen säilyttämiään meidän kahden yhteisiä asioita paljon kuten hänelle lähettämiäni kirjeitä. Valokuvien määrä oli myös valtava. Äiti oli tehnyt oman valokuvakansion Sepollekin sekä kuvalaatikon.

Osan ajasta pöhkin yksin kaksiossa, Sepon pojat ja lapsenlapset auttoivat oman osuutensa verran ja osan ajasta apunani ja ilonani olivat Maria ja Nalle. Kiitos!
Tuntui kuin heittäisin hyvästit myös kotikaupungilleni sillä, kun asunto aikanaan menee kaupaksi, sinne ei ehkä enää niin helpolla tule lähdettyä hotelleihin makoilemaan. Marian ja Nallen kanssa kävimme siivoilun ohella myös moikkailemassa minulle tärkeitä paikkoja; Kallo, Reposaari ja Yyteri.

Työasioille en paljoakaan laittanut painoa Suomessa.Yhden perhepotretin otin työkaverille ja  studiolla kävin naputtelemassa keskeneräisiä asioita valmiimmiksi. Mukanani Phnom Penhistä tosin raahasin puoli matkalaukullista vaatteita mukanani, sillä olin kymmenen kuukauden sinnikkään yrittämisen jälkeen saanut kuvauksen Kambodzan parhaaseen muotilehteen Sovriniin.
Kävimme vauhdikkaalla kokoonpanolla katsastamassa kuvauspaikat Suomenlinnassa läpi etukäteen. Se oli ihana päivä! Illansuussa paatissa puksuttaessamme takaisin kohti Kauppatoria en voinut kuin ihmetellä pienten miesten uskomatonta energian määrää. Kaikki minarit juoksivat koko päivän vähintäänkin kolminkertaisen määrän metrejä meihin isompiin verrattaessa. Ainoa hetki, kun olivat paikoillaan (edes ruokatauko ei ollut liikkumaton), oli jäätelön syönti. Pojat pelkäsivät kait liikaa kallisarvoisen töttörön tippuvan maahan.

Virallisten juhlien osuus tuli hoidettua Kallahden kauniissa maisemissa. Mies ahkeroi bestmäninä ja me muut edustimme parhaamme mukaan. Sulho oli komea ja morsio kaunis, ruoka suli suuhun ja minulla oli ripsiväriä. Mahtavat häät siis!

Phnom Penhissä huonekorkeutemme on noin neljä metriä! Oli ovelan tuntuista palata omaan kotiin jossa katto ”kolahtaa päähän”, jos oikein kovin hypätessä ponnistaa. Vuosi kahdeksalla laukullisella kamaa (toki on ostettu tarpeellisia asioita matkan varrella) sai uusia ulottuvuuksia, kun pitkästä aikaa kohtasimme kotimme tavararöykkiöt. Koko mökkimme tuntui pursuavan esineitä, joita emme edes muistaneet omistavamme.
Aloitimme hienovaraisen tyhjennyksen kirppiksellä leluja myyden. Pojat olivat innoissaan, kun kumpikin sai kivasti rahaa taskuihinsa. Ainoa joka jäi miinukselle keikasta taisi olla minä, sillä  parkkimaksut olivatkin nousseet aika melleviksi Helsingissä.

Sillä aikaa, kun pureskelin sylkirauhaset innosta vavisten pottuja ja kalaa Suomessa, Phnom Penhissä avautui näyttely, jossa oli ottamiani kuvia! Täytyy myöntää, että sen avajaishetken olisin ilolla ollut paikan päällä. Tosin on se sillikin hyvää.

Heittelimme myös poikien kanssa jäähyväisiä Porille.  Oli outoa nukkua mummolassa pelkkien patjojen kera. Kaikki tutut esineet olivat poissa (no, osa niistä odottaa kotona verannalla laatikoissaan) läheisimmistä ihmisistä puhumattakaan.
Veimme kukkia haudalle. Yllätykseksemme pieni kiekaus hautausmaalla muuttuikin reilun tunnin kävelylenkiksi. Pohdimme vanhoja hautoja katsellessamme elämää ja kuolemaa, laskimme hautakivistä niissä lepäävien ikävuosia ja ihmettelimme vanhoja kirjaisintyylejä sekä surkuttelimme hoitamattomia vanhoja hautoja. Se oli hyvin kaunis kävely.

Teimme myös aikamatkan lapsuuteni rakkaimpaan paikkaan, mummolaani. Pojat harjoittelivat ulkohuussin käyttöä kikatellen (vierekkäin mahtuu kolme pyllyä) ja sitten ryöväsimme marjapensaita innoissamme. 

Kaksi kuukautta takana ja kymmenen edessä.


No comments:

Post a Comment