Aika, tuo kujeileva
kaveri, on taas näyttänyt kiitovauhtinsa tenhon! Suomi ja kesä tulivat ja
menivät tai noh, kesä meillä toki yhä jatkuu täällä pippurien luvatussa maassa.
Kaksi kuukautta Suomessa
hujahti ohi vauhdilla. Oli ihana nauttia viileästä (anteeksi, taidan olla ainut
suomalainen, joka oli siitä innoissaan) kesästä kera peruskesähyveiden.
Kalaonnea kokeiltiin ja savustettavaakin jopa saatiin! Hyttysenpistoista sai
nauttia ilman malarianpelkoa. Loputon määrä ihanaa syötävää kuten lohta, perunoita, silliä,
ruisleipää, mansikoita, jäätelöä (mikä ei ole sulanut vähintään kertaalleen
ennen syömistä) ja ennen kaikkea Fazerin sininen!
Vaikka usein asioita
katsonkin vatsan kautta niin ihan parasta oli jaarata ystävien ja suvun kanssa!
Aivan voittamatonta, kultaakin kalliimpaa!
Suomen suvessa on jotain
käsittämättömän kaunista. Kuinka nopeasti kesän vehreys herää eloon, kun
aurinko jakaa valoaan tauotta. Kasvimaat puskevat räjähdysmäisellä innolla
satoaan. Eläinkunta ja linnut kiirehtivät pesueitaan kasvamaan vastaanottaakseen
syksyn valmiina ja tarpeeksi vahvoina. Ja se valo, se saa meidät ihmisetkin
kiirehtimään ihanan verkkaiseen tahtiimme, jotta kaiken ehtisimme saada lyhyestä lämpökaudesta
irti. Järvetkin (melkein) lämpenevät (tosin ei tänä vuonna niin onnekkaita taidettu olla eli en
mennyt edes sitä vakikertaani uimaan järveen tänä kesänä, kun aivot jäätyivät
jo pelkästä varvasvesiotteesta).
Kesään mahtui niin poikien
minisynttärit kera perinteisten mansikkakakkujen kuin monia ihania ruokakohtaamisia
ystävien kanssa.
Ison osan kesästä vei
Pori tänä vuonna. Sepon kuoleman myötä minun oli pakko tarttua asiaan, jonka olisin mielelläni siirtänyt kauas
tulevaisuuteen, asunnon tyhjennys. Oli raskasta käydä niin äidin kuin Seponkin
tavaroita läpi. Moneen esineeseen liittyi niin paljon muistoja. Äidin kätköistä löytyi
myös hänen säilyttämiään meidän kahden yhteisiä asioita paljon kuten hänelle lähettämiäni
kirjeitä. Valokuvien määrä oli myös valtava. Äiti oli tehnyt oman valokuvakansion Sepollekin
sekä kuvalaatikon.
Osan ajasta pöhkin yksin
kaksiossa, Sepon pojat ja lapsenlapset auttoivat oman osuutensa verran ja osan
ajasta apunani ja ilonani olivat Maria ja Nalle. Kiitos!
Tuntui kuin heittäisin
hyvästit myös kotikaupungilleni sillä, kun asunto aikanaan menee kaupaksi,
sinne ei ehkä enää niin helpolla tule lähdettyä hotelleihin makoilemaan. Marian ja Nallen kanssa kävimme
siivoilun ohella myös moikkailemassa minulle tärkeitä paikkoja; Kallo, Reposaari ja Yyteri.
Työasioille en paljoakaan
laittanut painoa Suomessa.Yhden perhepotretin otin työkaverille ja studiolla
kävin naputtelemassa keskeneräisiä asioita valmiimmiksi. Mukanani Phnom
Penhistä tosin raahasin puoli matkalaukullista vaatteita mukanani, sillä olin
kymmenen kuukauden sinnikkään yrittämisen jälkeen saanut kuvauksen Kambodzan
parhaaseen muotilehteen Sovriniin.
Kävimme vauhdikkaalla
kokoonpanolla katsastamassa kuvauspaikat Suomenlinnassa läpi etukäteen. Se oli
ihana päivä! Illansuussa paatissa puksuttaessamme takaisin kohti Kauppatoria
en voinut kuin ihmetellä pienten miesten uskomatonta energian määrää. Kaikki
minarit juoksivat koko päivän vähintäänkin kolminkertaisen määrän metrejä
meihin isompiin verrattaessa. Ainoa hetki, kun olivat paikoillaan (edes
ruokatauko ei ollut liikkumaton), oli jäätelön syönti. Pojat pelkäsivät kait liikaa
kallisarvoisen töttörön tippuvan maahan.
Virallisten juhlien osuus
tuli hoidettua Kallahden kauniissa maisemissa. Mies ahkeroi bestmäninä ja me muut edustimme
parhaamme mukaan. Sulho oli komea ja morsio kaunis, ruoka suli suuhun ja
minulla oli ripsiväriä. Mahtavat häät siis!
Phnom Penhissä
huonekorkeutemme on noin neljä metriä! Oli ovelan tuntuista palata omaan kotiin
jossa katto ”kolahtaa päähän”, jos oikein kovin hypätessä ponnistaa. Vuosi
kahdeksalla laukullisella kamaa (toki on ostettu tarpeellisia asioita matkan
varrella) sai uusia ulottuvuuksia, kun pitkästä aikaa kohtasimme kotimme
tavararöykkiöt. Koko mökkimme tuntui pursuavan esineitä, joita emme edes
muistaneet omistavamme.
Aloitimme hienovaraisen tyhjennyksen
kirppiksellä leluja myyden. Pojat olivat innoissaan, kun kumpikin sai kivasti
rahaa taskuihinsa. Ainoa joka jäi miinukselle keikasta taisi olla minä, sillä parkkimaksut olivatkin nousseet aika melleviksi Helsingissä.
Sillä aikaa, kun
pureskelin sylkirauhaset innosta vavisten pottuja ja kalaa Suomessa, Phnom
Penhissä avautui näyttely,
jossa oli ottamiani kuvia! Täytyy myöntää, että sen avajaishetken olisin ilolla
ollut paikan päällä. Tosin on se sillikin hyvää.
Heittelimme myös poikien
kanssa jäähyväisiä Porille. Oli outoa
nukkua mummolassa pelkkien patjojen kera. Kaikki tutut esineet olivat poissa
(no, osa niistä odottaa kotona verannalla laatikoissaan) läheisimmistä
ihmisistä puhumattakaan.
Veimme kukkia haudalle.
Yllätykseksemme pieni kiekaus hautausmaalla muuttuikin reilun tunnin
kävelylenkiksi. Pohdimme vanhoja hautoja katsellessamme elämää ja kuolemaa,
laskimme hautakivistä niissä lepäävien ikävuosia ja ihmettelimme vanhoja
kirjaisintyylejä sekä surkuttelimme hoitamattomia vanhoja hautoja. Se oli hyvin
kaunis kävely.
Teimme myös aikamatkan
lapsuuteni rakkaimpaan paikkaan, mummolaani. Pojat harjoittelivat ulkohuussin
käyttöä kikatellen (vierekkäin mahtuu kolme pyllyä) ja sitten ryöväsimme
marjapensaita innoissamme.
No comments:
Post a Comment