Pieniä ja ISOJA huomioita

Toisen vuoden arkea alkaa olemaan kasassa kohta kaksi kuukautta. Rutiinit on saatu käyntiin niin koulun kuin töiden osalta mukavasti.

Viime vuonna saapuessamme minulta kului aikaa ja energiaa alussa jonkin verran yrittäessäni selvittää kaupungin lapsiystävällisiä kohteita. Se ei aina ollut niin helppoa, sillä meille itsestään selvät asiat kuten leikkipuistot olivat, ja ovat yhä, harvassa. Mutta muutoksen tuulet ovat ilmassa silläkin saralla, sillä Wat Phnomin vieressä oleva leikkipuisto on sittemmin kunnostettu täysin. Uskon, että rottia yhä löytyy puiston kätköistä, mutta muuten paikka on tosi siisti.

Kaksi kuukautta Suomessa tuntuu pitkältä ajalta, mutta siinä ajassa ehdin vain  leikata nurmikon noin  kahdesti ja karsia hieman kuolleita oksia pois pensaista. Kahdessa kuukaudessa täällä puutarhurit saivat  noin viisisataa metriä pitkän ja 30 metriä leveän puistotien täyteen täysikasvuisia puita ja pensaita. Jos sen joukkion saisin päiväksi kotipihalleni mönkimään, olisivat rikkaruohot muisto vain, ja se kasvihuonekin näkisi uudelleensyntymisen ihmeensä vihdoinkin.

Liikennekulttuuri täällä on oma lukunsa. Ajokorttiin tarvitset rahaa, ja siis siinä kaikki! Tien päällä tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että kukin ajaa kuten parhaakseen näkee. Yleisesti ottaen liikenne on kaoottisesta ulkonäöstään huolimatta mielestäni suhteellisen sujuvaa, omat lainalaisuutensa omaavaa etenemistä. Koska ajo-opetusta ei ole niin varsinkin isojen (ja siis kaikki autot täällä ovat ISOJA, jos jotain) autojen omistajat tarvitsevat parkkeeraamiseen avustusta. Tämä tarve on synnyttänyt ihan oman ammatin. Valitset vapaan kadunpätkän ja otat sen vartioinnin ja parkkeerausavustuksen vastuullesi. Maksu auton vahdista ja käsien heilutuksista parkkeerauksen yhteydessä on noin 500-2000 rieliä oman lompakon paksuuden mukaan (yksi dollari on noin 4100  rieliä).

 

Viime vuonna liikennevaloja näin vuoden aikana kahdet koko kaupungissa. Palattuamme niitä on ilmestynyt hurjasti enemmän (ainakin kuudet lisää olen jo nähnyt). Pikku hiljaa siis asiat etenevät ja joskus isoin harppauksin.

Kauemmin täällä asuneet ovat kertoneet, että kymmenen vuotta sitten täällä oli vain muutamia autoja liikenteessä. Ambulanssejakaan ei ollut vielä viisi vuotta sitten ainuttakaan. Molempia siis löytyy tänä päivänä.

Viime kesäkuussa oli kunnallisvaalit , mitkä meitä etukäteen jännittivät kovasti, koska poliittinen tilanne täällä ei ole järin demokraattinen. Ne lopulta menivät suhteellisen rauhallisesti. Ensi kesänä, heinäkuussa onkin sitten NE ISOT vaalit eli parlamenttisellaiset.

Naivisti olin ajatellut, että itse vaalitaisto alkanee vasta keväämmällä 2018. MUTTA poliittinen tilanne onkin ollut koko syksyn todella turbulenssia. Valtaa pitävän pääministerin puolue aloitti poliittiset puhdistukset jo nyt syyskuussa pidättämällä johtavan oppositiopuolueen puheenjohtajan, lakkauttamalla 16 (muistaakseni kuusitoista ) vapaata radioasemaa sekä sulkemalla Cambodia Daily –sanomalehden toimituksen tekaistuilla veropetossyytteillä. Oppositiopuolueen johtaja ei edes saanut osallistua omaan ensimmäiseen oikeudenkäyntiinsä valtapuolueen vedotessa turvallisuussyihin. Oppositiopuoleen nykyiset paikat parlamentissa on myös laitettu kiertoon. Että näin. Tämä ei lupaa ihan parasta ensi vuoden vaaleille, ja pahoin pelkäänkin, että niistä ei tule läheskään niin rauhalliset tahi reilut kuin kunnallisvaalit olivat.

Kiinan suunnaton taloudellinen tuki ei auta tilannetta laisinkaan. Valtaapitävä (pääministeri) puolue saa suunnattomia summia ja sijoituksia ilman, että vastineeksi kaivataan ainakaan ihmisoikeuksia tahi aitoa demokratiaa (joista Kiina ei ole todellakaan kuuluisa itsekään). Länsimaat ovat perinteisesti vaatineet edellä mainittuja asioita avustusten antamisen ehtoina. Koska rahaa valuu pohjoisesta niin tarve muiden maiden avulle on romahtanut, ja pääministeripuolue voikin toimia täysin häikäilemättömästi pelkäämättä rahahanojen sulkeutuvan.

Toivon todella, että lähimenneisyys on sen verran tuoreessa muistissa, jottei lähellekään vastaavaa täällä enää tapahdu.

Ulkomaalaisia suositellaankin välttämään maata vähintään kolme viikkoa ennen ja jälkeen vaalien (jotka ovat siis heinäkuun loppupuolella 2018).

Poikien koulu loppuu vasta heinäkuun alussa eli tarkkailemme tilannetta, josko pitääkin lähteä kotiinpäin aikaisemmin kuin suunniteltuna on.

Muuten arki sujuu omilla uomillaan, mitä nyt poliittinen kumu porisee taustalla.

PS.

Ohessa olevat kuvat ovat kaikki huikeasta lapsiparatiisista, Kids Citystä. Koko korkea talo on täynnä eri aktiviteetteja tenaville. Pala kerrallaan olemme testanneet ne kaikki!

First they killed my father

Vuonna 1975 punaiset kmerit valtasivat Phnom Penhin. Huhtikuun 17. päivä muutti 5-vuotiaan Ung:n elämän suunnan totaalisesti ja julmasti.

 

Luong Ung on kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti. Hän julkaisi ensimmäisen kirjansa, First they killed my father, vuonna 2000. Hänellä oli suuri tarve siirtää kansamurhan aikaiset traumaattiset kokemuksensa sanoiksi, lapsen silmin nähtynä, kuten hän oli julmat vuodet kokenut.

Itse olen nyyhkinyt kirjan läpi viime vuonna. 

Angelina Joliella on ollut erityinen suhde Kambodzaan hänen tähdittämänsä elokuvan, Tomb Riderin (2001), kuvauksista saakka. Vuosi kuvausten jälkeen hän adoptoi Battamanbangilaisesta orpokodista seitsemän kuukautta vanhan pojan, Maddoxin. Side maahan on yhä siis vahva.

Loung Ung ja Angelina Jolie tutustuivat toisiinsa reilut viisitoista vuotta sitten. Yhdistävinä tekijöinä toimivat niin ihmisoikeusasiat kuin Kambodza.
 

First they killed my father -elokuvan kuvaaminen aloitettiin marraskuussa 2015 Siem Riepissä. Käsikirjoitus perustuu Luong Ungin kirjaan. Elokuvakäsikirjoituksen hän on muokannut yhdessä Jolien kanssa.

Torstai iltasella surautimme Yuliannan kanssa toiselle puolelle kaupunkia pieneen kahvilaan, Justice Cafe, katsastamaan elokuva hieman TV:tä suuremmalta kankaalta.

Viime keväänä elokuvan maailmanensi-ilta oli Siem Riepissä ja heti sen jälkeen Phnom Penhin Olympia Stadionilla. Toiveikkaana saavuin stadionille hyvissä ajoin kuvitellen näkeväni elokuvan jättisuurelta valkokankaalta kera noin miljoonan kaupungin muun asukkaan. Pettymykseni oli karvas, sillä näytös olikin sisätiloissa ja vain kutsutuille.

Tällä kertaa olin huomattavasti onnekkaampi! Mahduimme mainiosti sisään kera kymmenen muun katsojan. Tilasin kakkua ja kahvia, istuin mukavasti alas ja kaivoin nenäliinapaketit lähietäisyydelle.

Reilu kaksituntinen hujahti nopeasti katsellen henkeäsalpaavia maisemia, kaunista kameratyötä ja sujuvaa tarinankerrontaa ihastellen. Tosin, jos en olisi lukenut kirjaa ensin, mietin miten ymmärtäisin ajan totaalisen kauheuden? Ymmärtäisinkö sen karmauden oikeasti?

Kirjassa mukana kulkee NÄLKÄ, kauhea nälkä. Elokuvassa se jää varjoon pitkälti, koska näyttelijät näyttävät niin hyvinvoivilta. Nälkään viitataan muutamaan otteeseen näyttämällä kuinka vähän ruokaa kulhossa on. Ei paljoakaan. Vai enkö vain osannut nähdä elokuvan nälkää, kun omaa vatsaa täytti suklaakakun pala?

Kirjathan kertovat aina enemmän. Niin tälläkin kertaa. Se ravisteli enemmän kuin elokuva, mutta en osaa sanoa oliko se elokuvan vika vai, että olin lukenut kirjan ensin? Tai kenties ennakko-odotukseni olivat suunnattomat, sillä olin niin pitkään odottanut näkeväni elokuvan! Harmitti hieman.

Ehdottomasti kuitenkin suosittelen lämpimästi katsomaan elokuvan! Se on kaunis, ja tarina lohduttoman surullinen. Niin monen kohtalo Kambodzassa oli vastaava tai paljon, paljon kauheampi.

Elokuva on nähtävissä vain Netflixissä - sinne siis!

Ps.

Kirjan voi tilata ainakin TÄÄLTÄ.

+

 Enemmän punaisista kmereistä olen kirjoittanut kidutusvankila, Toul Sleng, S-21:n yhteydessä sekä Kansallismuseo-jutun yhteydessä.

 

Kuvat, Netflix.