Tahdon!

Mieheni työkaveri morsionsa kanssa tahtoi kovasti jokunen viikko sitten tuhatpäisen vierasjoukon edessä.

 

Kambodzassa naimisiin meno lienee hautajaisten ohella suurin tapahtuma, minkä ihmislapsi elonsa aikana täällä voi kohdata. Kumpaakin juhlitaan, hautajaisia ja häitä, isosti ja useimmiten monta päivää. Joka päivä kaupungilla pyöriessä tulee jossain korttelissa vastaan puolittain suljettu kadunpätkä johon on rakennettu juhlakatos. Ruusukkeiden ja nauhahärdellien väristä voi päätellä onko aihetta iloon vaiko suruun. Hautajaisissa väreinä ovat musta ja valkoinen, häissä ne muut värit. Desipelit juhlissa ovat samat. Kovat!

(Viime vuonna Kepissä leirintäalueemme lähistöllä vietettiin hautajaisia useamman päivän ajan. Ääni kantautui telttoihin varsin hyvin. Ihmettelimme miten jaksavat noin äänekkäästi (paljon puheenoloista ääntä ison naurunkin kera loputtomasti) monta päivää surra. Lopulta meille selvisi, että hautajaisissa käytetään usein valmiita nauhoituksia, jotka raikaavat vaikka paikalla ei olisi ketään juuri sillä hetkellä suremassa.)

Noh, me saimme kutsun siis häihin. Pojille ja minulle nämä olisivat ensimmäiset sellaiset täällä. Hieman päänvaivaa tuotti, sillä samaan aikaan meillä olisi kylässä ystäväni Saksasta; Alexandra ja Holger. Onneksi kambodzalainen hääetiketti on joustava: more the merrier! Vieraamme saivat tuota pikaa kutsun juhlahumuun mukaan myös!

Maaseudulla vanhemmat käyttävät usein ”matchmakereitä” löytääkseen lapselleen sopivan puolison. Kaupungeissa puolestaan nuoret saavat useimmiten itse valita rakkautensa kohteen. Useimmat kambodzalaiset avioituvat alle 25- vuotiaina, mutta maaseudulla tytöt saatetaan naittaa jo teini-ikäisinä!

 

Mieheni työkaverin häät ovat kadunvarsiteltan sijasta Diamond Islandilla (Koh Pich) sijaitsevassa ”hääkorttelissa”. Se on täynnä isoja halleja, joita käytetään lähinnä häihin. Tuk tukauttaessamme paikalle huudahdan: ”Tuolla!” nähdessäni valaistun suunnattoman oviaukon kukkakoristeineen. Samalla hetkellä tajuan sen vieressä olevan toisen saman oloisen sisäänkäynnin ja kolmannen, neljännen. Nyt pitää enää löytää SE oikea kukkameri aukkoineen!

Perinteinen hääseremonia on hyvin monimutkainen ja kallis tapahtuma, mikä saattaa kestää päiväkausia (yleensä kolme päivää). Morsiusparilla on useita erilaisia asuja valittuna häiden eri tilanteisiin. Häissä noudatetaan tarkasti  aikajärjestyksessä eteneviä seremonioita, jotka perustuvat ikivanhoihin myytteihin ja tarinoihin. Oknha Nov on kirjoittanut kirjan ”Kmeriläisen hääperinteen säännöt”. Opus varmastikin helpottaa luovimisessa historiallisten perinteiden viidakossa, sillä niitä riittää!

Löydämme oikean oven! Oviaukon takana kimaltelevat ”timantit”, sivuilla on kukka-asetelmia, ja aivan oviaukon edessä on studiovalaisimia rivissä useampikin ryhmäkuvien ottamista varten. Ihmisiä tulee ja menee kiiltävissä asuissaan. Naisilla on pitkä juhla-asu, jonka kruunaa yleensä vahva meikki ja huolella laitetut hiukset. Me näytämme hieman nukkavieruilta. Oma mekkoni on polveen saakka, mikä näyttää isoäiti-ikäisen (täällä olen siis isoäiti-ikäluokassa!) naisen päällä hieman nololta huomaan. Poikieni juhlapaidat ovat jääneet pieneksi jo tovi sitten ja lenkkarit jaloissaan ovat hyvin tallatut.

Vaikka et varsinaisesti tuntisi ketään paikallista hyvin, saattaisit silti saada kutsun häihin! Ulkomaalaiset kutsutaan yleensä viimeisen illan ”finaaliin”. Perinteiset osuudet kuuluvat lähinnä suvulle ja ystäville, mutta loppujuhlasta halutaan saada aikaan iso spektaakkeli ja sinne siis paljon ”yleisöä”.

Iso halli on täynnä pöytiä, joista yhteen meidät istutetaan. Samalla sekunnilla, kun pylly koskettaa tuolin pintaa, eteeni lasketaan ensimmäinen ruoka-annos. Sitä mukaan, kun ehdimme pöytää tyhjentää, lisää syötävää saapuu. Meno on tehokasta jo siksikin, että vieraita tulee ja menee jatkuvalla syötöllä. Kaikille pitää löytyä istuinpaikka syömistä varten, joten pöytään ei ole tarkoitus koko illaksi jähmettyäkään. Tämä sopii meille varsin hyvin, sillä haluammekin viettää vain tovin häissä imeäksemme sen ilmapiirin sisäämme tehokkaasti.

Häihin ei viedä lahjoja (vain sukulaiset antavat niitä) vaan rahaa. Kutsun mukana tulee kuori, johon raha sujautetaan. Saapuessasi (tai lähtiessä) häihin kuori ojennetaan anopille tai muulle lähisukulaiselle, joka useimmiten kirjaa tarkasti ylös kuinka paljon kukin antoi rahaa. Joskus summat saatetaan jopa lausua ääneen! Kaksikymmentä dollaria on kuulemma käypä summa, mutta jos olet työkaveri tai muuten lähemmin tunnet jommankumman tulevista aviopuolisoista kannattaa kuoreen laittaa isompi määrä dollareita.

Samaan aikaan, kun syömme ympärillä pörrää kuvaaja jos toinenkin. On valo- ja videokuvaajaa. Tapahtumaa voimme seurata isoilta näytöiltä samalla, kun ahdamme sisäämme ruokaa. Hääpari tuntuu olevan kiireinen koko ajan. On kuvan ottoa, huulipunan lisäämistä, kävelyä kukkakäytävää pitkin, lavalla seisomista, tanssinpyörrettä, hääkakkua. Ja tämä kaikki sinä aikana, kun syömme vatsamme täyteen!

Hääpäivän valitseminenkin on iso juttu! Päivämäärän halutaan takaavan onnen ja harmonian parin yhteiselle taipaleelle. Erityisesti maaseudulla kuunnellaan tarkalla korvalla ennustajia. Joskus häitä siirretään jopa parilla vuodella, jos ennustaja ei tunnu löytävän aikaisemmin sopivaa päivämäärää! Hyvä aika mennä naimisiin on kuiva kausi, mikä tarkoittaa, että puolet vuodesta on naimakelvotonta. Hääkuukaudessa pitää myös olla 30 päivää eli jäljelle jääkin enää touko-, kesä-, loka-, tammi- ja maaliskuu! Ja jotta ei ihan helpolla päästäisi pälkähästä niin jokaisessa mahdollisessa kuukaudessa on vain seitsemän hyvää naimapäivää. Onneksi kihloihin sentään voi mennä melkein milloin tahansa!

Tovin aikaa vielä pyörimme ihmettelemässä väkimäärää ja rouvien hurjaa tanssia punaisissa vaatteissaan sekä ottamassa kuvia kuvaseinän edessä. Sitten on aika sanoa kiitos ja hurauttaa kotiin vatsat pullottaen.

“Chol muoy!”

Korkeasti koulutettu, sosiaalisesti kyvytön?

Alkuvuosi on kiitänyt vauhdilla ohi. Tammikuu kului sumussa kera loputtoman flunssan ja arjen pidellessä toisiaan kädestä kiinni tiukasti.

Jossain kohtaa sumusaareketta sain viestin valokuvaajatutultani, että Limkokwing yliopisto etsii pikaisasti tuuraajaa heidän muotivalokuvauksen kurssilleen. Edellinen opettaja oli lähtenyt sen ihmeemmin itseään selittelemättä.

Hain innoissani pestiä, sillä opettaminen on yksi niistä jutuista joista tykkään!

Pikakelauksella kursin kasaan näyteluennon luonnonvalosta muotikuvassa ja vedin luennon koulun testiryhmälle.

Sain paikan.

Aikaa ei ollut turhan paljon tuhrattavaksi sillä kuukaudessa piti vetää kahdelle muotisuunnittelua pääaineenaan opiskelevalle ryhmälle kolmen tunnin luennot kuudesti. Koneen ääressä istuin kotosalla tiiviisti valmistelemassa opintietä nuorille ja siinä välissä valmiiksi kursittuja luentoja vedin oppilaille.

 

Ennen ensimmäistä luentoja tajusin, että yliopistolla ei ollut hajuakaan, mitä edellinen vetäjä oli opettanut. Pyysin myös oppilaita lähettämään aikaisemmin tekemiään tehtäviä minulle näytille, jotta pääsisin kärryille heidän osaamisestaan. Sain muutaman. Tuntui kuin kukaan ei osaisi mitään, mikä liittyy kameran käyttöön muotikuvasta puhumattakaan. Aloitimme siis perusasioista.

Kuukauden aikana kävimme läpi kameran käytön ja kuvaamisen perusasiat, luonnonvalon, studiokuvauksen, muodin kuvaamisen lokaatiossa ja kuvankäsittelyn perusteet. Nämä kaikki kera harjoitusten.

Noin puolet oppilaista oli todella motivoituneita ja toinen puoli jotain nollan ja puolivälin välimaastossa.

Lopputulema kuukaudesta lyhyesti: kolme reputtanutta, paljon upeita onnistumisia, ja ennen kaikkea viihdyin oppilaiden kanssa aivan super hyvin.

MUTTA se itse yliopisto onkin sitten varsinainen mysteeri minulle tai sen opettajakunta! Yhteyshenkilöni oli päällisin puolin ”lupsakka” nainen. Ilmeisestikin ainoa, joka kykenee kommunikoimaan ulkopuolisten kanssa.

Kaikki muut kokemukseni henkilökunnasta ovat lähinnä ahdistavia muutamaa paikallista työntekijää (opettajat ovat lähinnä muualta kuin Kambodzasta) lukuun ottamatta.

Aamuisin ei tervehditä vaan tuijotetaan näyttöä.

Iltapäivisin ei toivoteta näkemiin vaan tuijotetaan näyttöä.

Kun kaipaat apua (ja kysyt sitä paikan angstisimmalta tyypiltä tietämättäsi) saat heikosti tukahdutettua vihaa päällesi (ja apu jää saamatta =>kysyin, mistä löytäisin koulun teknisestä tuesta vastaavan henkilön).

Lähes kaikki kohtaamani tilanteet opettajakunnan kanssa olivat kiukun ja vihan sävyttämiä. Sain jopa melkein riidan aikaan ”kolleegan” kanssa, koska naamallani kuulemma näkyi asennevamma (varmaan näkyikin, sillä siinä vaiheessa olin jo todella kiukkuinen).

Pieni, mutta minua suuresti häiritsevä asia oli myös meilinvaihto. Mikään viesti ei ala tervehdyksellä puhumattakaan lopputervehdyksestä. Mitätöntä, mutta lopulta ahdistavaa, kun kaikki kommunikointi oli niin sosiaalisesti kyvytöntä.

Viimeisenä päivänäni, kun olin tekemässä paperitöitäni (ja niitähän oli todella paljon!) valmiiksi ensimmäinen opettaja lähestyi minua vapaaehtoisesti esitelläkseen itsensä. Ehkä huomenen huuteluni tuotti lopulta tulosta. Ehkä.

 Kysyin ”lupsakalta” yhteyshenkilöltäni muutama päivä sitten sähköpostitse voisiko hän kirjoittaa pienen lapun olostani yliopistolla sillä ajattelin vielä hakevani toiseen paikkaan vetämään valokuvauksen kurssia ennen kesän paluuta Suomeen.

Vastaus oli: Emme todellakaan kirjoittele mitään suosituksia näin pienestä olosta täällä!

Arvostus kohdillaan. Kuukauden työpanos nollattu ja dissattu sataprosenttisesti. Kiitos-sanaakaan ei ole mainittu missään vaiheessa ”Limkokwing-matkaani”. Lienee kiellettyjen sanojen joukossa oppilaitoksessa. 

Siitäkin huolimatta:

Kiitos Limkokwing, tämä oli opettava kokemus.

PS. Jotenkin olen alkanut myös ymmärtämään edeltäjääni, joka vain katosi.

 PPS. KIITOS UPEILLE OPPILAILLE!

You were GREAT!

+ Yulianna! Always just FAB!!

Budjettiahan ei ollut mihinkään eli hän tuli meille malliksi koko päiväksi maksamallani lounaspalkalla.