Keväällä iski tarve passikuvalle! Astuin lähimpään näkemääni kuvaamoon puhdas mekko päällä.Hämmennykseni oli suuri avattuani tummennetun oven. Eteeni avautui iso huone jonka sivuilla kulki pitkät pöydät asiakaspalvelijoineen. Seinät olivat täynnä toinen toistaan täydempiä valokuvia pariskunnista, perheistä, lapsista. Huoneen keskellä oli kahdessa rivissä näyttöjä joilla vilisi keskeneräisiä kuvia.
Minut ohjattiin yläkertaan. Matkalla studioon kuljimme läpi huoneen, jossa oli asiakkaita tupsutettavana. Hyllyillä oli kenkiä, koruja, miekkoja, kruunuja ja kangaspakkoja. Vaaterekit notkuivat isojen pukujen painosta.
Minut istutettiin jakkaralle. Kuvaaja painoi kaksi kertaa nappulaa ja lausui nolla sanaa. Tuloksena oli eloni rypyttömin passikuva ja hillötön halu palata paikalle perhekuvaukseen.
Kesäkuun alussa ilmoitin perheelle, että aika on nyt kypsä! Miehet nielkööt mutinansa, äiti maksaa!
Kiltisti seurasivat.
Perillä minut istutettiin meikkituoliin. Sain koko rahan edestä maskia aasialaisittain nenän kavennuksineen, tuplairtoripsineen ja sain jopa näppärät muovinpalat luomille jotta varmaankin näkyvät. Siinä hötäkässä tosin menetin puolet omista kulmakarvoistani, kun en ollut tarpeeksi nopea tai siis partaera oli paljon nopeampi kuin minä.
(Yllä olevan klipin lopussa paljastuu kuinka hieno oikein olinkaan kanssakuvattavien mielestä.)
Ainoa asia, mikä poikia innosti kuviin oli oikea miekka (sekä pelaamislupa tauoilla,))). Innoituksensa kullakin siis.
Itse kuvaaminen kesti noin kolmen klikkauksen verran per kuva-aihe. Kun urakka oli ohi ja korut kerätty sekä housut purettu saimme samantien valita alakerrassa mitkä kuvat haluamme. Kaksitoista kuvaa vedoksina ja tiedostoina ja hinta koko operaatiolle oli vain 70 dollaria!
Viikon kuluttua kipsutin hakemaan käsitellyt ruudut. Ne olivat juuri niiiiiiiin huikeita kuin olin ajatellutkin. Ainoa asia, mikä hieman jäi kaivelemaan oli elämäni syvimmän rusketuksen menetys, kun tykkäävät täällä vaaleaakin vaaleammasta ihosta eli meidät kaikki oli fotaroitu talvisuomimuudiin,)))
