Joulun ihmettä etsimässä

"Valoa pimeyteen ja lämpöä sydämeen" tulee hoettua joulun alla useammin kuin kerran kotomaassa pakkasen paukkuessa tuvan nurkissa tai veden lotistessa sysimustalle peltikatolle. 

Meilläkin on täällä jo hieman kylmennyt, ja sateet tuntuvat pikkuhiljaa siirtyvän sivummalle. Tosin asteita on yhä sen kolmisenkymmentä päivisin, mutta iltaisin saattaa olla "vain" 26 astetta. 

Paikkallisilla näkee pitkiä housuja ja jopa villahanskoja joillakin mopokuljettajilla. Liioitteluksi (tai lämpöhalvauksen kerjäämiseksi) kutsuisin kyllä yhden mopedistin toppatakkia, mikä oli vedetty tiukasti kiinni leukaan asti.

Suomessa aika ennen joulua on sitä mustinta ja synkintä aikaa vuodesta. Valoisa aika kutistuu kutistumistaan, ja joinakin päivinä aurinkoa ei edes näe (ja joo, pohjoisessa sitä ei todellakaan näe,). Väsyttää koko ajan, mutta samalla pitäisi pohtia jouluvalmisteluja vaikka jo pelkkä työpäivän suorittaminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Joulua ja lomaa odottaa koko sydämestään, loppuvuoden pelastajana, valon tuojana!

Täällä tuo valon määrä on vakio, ja sadekin kuivuu minuuteissa paidalta, aurinkoa siis riittää. Muutama päivä sitten joulukuukin saapui aivan kuin varkain! Tajusimme sen vasta kolmantena päivänä kyseistä kuuta, ja samalla jäimme pohtimaan joulukalenteria (jota siis ei ole) ja joulun läheisyyttä yleensäkin. Onneksi pojat eivät tarttuneet liikaa uupuvaan kalenteriin! Jos olisin moisen muistanut ajoissa, olisin voinut väsätä sellaisen. Äitee!

Koko joulun läheisyys tuntuu itseasiassa kaukaisuudelta! Ympäristö on niin erilainen kuin "oikean joulun" ympäristö. Mistä siis löytää joulun henki?

Paikallisethan eivät joulua vietä, mutta Phnon Penhissa asuu iso joukko "joulumaissa" syntyneitä, joten joitakin joulutapahtumia olemme löytäneet ja kolunneet.

Edellisviikonloppuna hurautimme paikallisen "rouvakerhon" järjestämään isoon joulutapahtumaan hienostohotelliin. Paikalla oli monenlaista myyjää tuotteineen, joulupukki (tosin totesimme, että ei voi olla oikea, kun puhuikin vain englantia,), tonttuja tikkareineen (lurps!), pelleryhmä (hauskoja!), askartelua lapsille (ihania juttuja; viiksiharppu, oma muovailuvaha, joulupukin muotokuva) ja joitakin tehtäviä (joista sai lasten ihannepalkinnon, muovisen rannekkeen,).

(ok, kiinni jäätiin,)))

Hauskaa oli! Mutta "joulumaasta" ulos tultaessa yhäkään ei viima riipinyt tukkaa päästä, pakkanen purrut nenää tunnottomaksi tahi kylmä sade kastellut kulkijoita flunssan partaalle...

Kyllähän joulu täällä näkyy. Kirjakauppaan se saapui jo hyvissä ajoin reilu kuukausi sitten. Kahviloissa on joulukuusi tai ainakin palloja pari. Ostoskeskukset ovat koristelleet itsensä muovisilla joulupukeilla, lumiukoilla ja lahjaröykkiöillä (joihin oli tullut tänä viikonloppuna suojakaiteet ympärille eli niitä paketeita oli varmaankin availtu,))).

Tänä viikonloppunakin suuntasimme joulutapahtumaan etsimään joulumieltä. Aeon-ostoskeskuksen yläkerran jääradalle olivat luoneet joulumaan. Jään lisäksi sinne oli tehty LUMESTA kuja, jonka varrella oli kojuja myymässä pipareita, karkkiomenoita, makkaroita ja vodkaa (höh, ruotsalaista toki).

Vuokrasimme luistimet ja pistimme jalalla koreaksi tunniksi. Ihanaa oli tuntea viileys iholla ja märkyys pepulla (hemskutin luistelutaidot!). Pojat lipsuttelivat saksalaisten (ja siis poikien) rakastamaa kovaksi sokeroitua omenaa, ja mies rouski nakkia tyytyväisenä.

Joulu, kyllä se vielä löytyy!

Koti-ikävä - jäitä hattuun äiti!

Ovi paukahtaa kiinni, toisen kerran ja kolmannen, neljännen sekä viidennen kerran, kaikki alle minuutissa. Joku lienee TOSI kiukkuinen, ja tällä kertaa se en ole minä! Minari on suuttunut jostain kirppua pienemmästä asiasta, ja tunteet kuohuvat yli kuin hölskytelty lämmin skumppapullo.

Turhauttavaa ja raivostuttavaa vanhemman näkökulmasta. Kiukku pinnistelee itselläkin pintaan. FB:ssa Katja kehoittaa hengittämään syvään (puuuh, piiih, paaah -puhisen), ja Prisca pohtii, jos kiukku kumpuaisi myös koti-ikävästä.

Tomun laskeuduttua juttelen illalla isomman lapsen kanssa, ja sieltä se tulee: on ikävä kavereita! Kuherruskuukausi (tai kaksi ja risat) on virallisesti ohi.

Viime viikonloppuna superkivipurojen Jussi kävi stuuballamme laittamassa lämmön päälle, jotta talo on lämmin vuokralaisten saapuessa ensi viikolla. Samalla hän oli kuvannut pihaa ja taloa iloksemme. Piha oli täynnä isoja oranssinkeltaisia vaahteran lehtiä. Kaikkialla oli hiljaista, kun pojat eivät olleet remuassa kuvissa mukana. Itse talo näytti sisältä jotenkin yksinäiseltä lakanoiden peittämine huonekaluineen, ja ennen lähtöämme maahan heittämäni ruohon siemenet olivat työntäneet ulos rehevän oloisen viherkentän.

Videopätkiä oli ihanaa katsoa, mutta niistä tuli myös kova ikävä kotiin.

Itsekin huomaan kaipaavani omia ystäviäni ja tietoisuutta siitä, että suku on lähellä. Sitä on jotenkin kovin irrallinen täällä, tuhansien kilometrien päässä. Ei ole reilua syyttää vain minaria hermojen menetyksestä, sillä itsellä kiristää välillä myös kovasti. En ole ehkä kovinkaan paljon pohtinut myöskään omia syitäni suuttumisiini. Kuumuus on toki yksi ja se jatkuva hiki toinen syy, mutta isoin syy taitaa olla koti-ikävä, ikävä kaikkia tuttuja asioita, aikatauluja ja niitä läheisiä, rakkaita ihmisiä.

No, jäitä hattuun voi yrittää laittaa luistinradalla, tai ainakin hieman talvenkaipuun aiheuttamaa aukkoa sielussa täytellä. Tälläinen mini-Suomi löytyi Aeon-ostoskeskuksesta. 

Onneksi!