Vakiduuni!

Taidemuoto kuin taidemuoto, eikö?! Olen saanut "vakityön"!

Syksystä alkaen olen poikieni kanssa surauttanut tuk tukilla ja paatilla Koh Dachille (Silkkisaari) joka toinen viikonloppu askartelemaan Coconut Schoolin lasten kanssa (tästä kirjoitan erikseen vielä lisää ja paljon,).

Jos joku on sitä mieltä, että vapaaehtoistyö ei kannata niin nyt voin sanoa: väärässä olet!

Naapurini Paloma näki Facebookiin postaamiani kuvia Silkkisaarella puuhaamistamme töistä ja pyysi minua tekemään samoja juttuja palkan kera heidän kerhossaan!

No, varsinaisesti en voi sanoa käyväni töissä, sillä kerhon vedän vain kerran viikossa, torstai aamuisin (plus esivalmistelut).

Eilen hyppäsin aamulla Paloman kyytiin, ja puolentoista tunnin kuluttua olimme CIAI:n ylläpitämän hurmaavan puisen koulurakennuksen pihassa.

Kerho on tarkoitettu lapsille ennen ja jälkeen koulupäivän. Täällä monessa koulussa on aamu- ja iltapäiväkouluryhmät, koska lapsia on niin paljon.

Pihassa odotti noin 70 iloista lasta (joiden oikea koulupäivä alkaa siis kello yksi).

Pulpetit luokassa muistuttavat vanhoja suomalaisia pulpetteja joissa istuinosa ja pöytä ovat kiinni toisissaan. Yhteen penkkiin mahtuu siis monta pientä pyllyä, mutta siitäkin huolimatta luokkahuoneeseen mahtuu kerrallaan vain noin puolet lapsista joten teemme kunkin askartelun kahtena viikkona peräkkäin, jotta kaikki pääsevät tekemään samat asiat.

Olin ymmärtänyt, että lapset eivät pahemmin puhu englantia, joten olin taloyhtiömme paikallisen managerin avustuksella kirjoittanut itselleni ylös lauseita kmeriksi (hitsi tää kieli on VAIKEA taipumaan suussani).

Täällä aina ja uudelleen hämmästyn lasten hyviä käytöstapoja ja hyväntuulisuutta. He hymyilevät paljon, uskaltavat tulla lähelle ja erityisesti haluavat oppia.

Tämä kaikki ei ole aina ihan helposti ymmärrettävissä, sillä monet lapset asuvat hyvin ankeissa oloissa peltihökkeleissä (jotkut jopa kadulla).

Kambodzassa on myös hyvin pitkä väkivallan kierre, mikä koskee yhä vahvasti suurta osaa kansasta.

Uusimpien tutkimusten mukaan neljä viidestä aikuisesta kantaa mukanaan lapsuuden traumaa, mikä käsittää niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa ja jopa seksuaalista hyväksikäyttöä. Se on iso luku!

Nämä lapsuuden rankat kokemukset taas kulkevat mukana tämän päivän lapsien elämään kierteen jatkuessa. Tutkimuksen mukaan 75% perheistä käyttää fyysistä väkivaltaa rangaistusmuotona yhä. Vanhemmat myös herkästi pelottelevat lapsia väkivallalla. Myös naisiin kohdistuu perheväkivaltaa paljon, joka taas herkästi siirtyy lapsiin eri asteisina lyönteinä.

Kun näitä lukuja lueskelin niin en voi kuin ihmetellä pienten ihmisten  voimaa mennä eteenpäin, tuntemattomaan aikuiseen ihmiseen luottamista alusta alkaen ja niitä hyviä käytöstapoja (tervehtimistä, kiittämistä ja rauhallisuutta).

Ensimmäisellä kerralla teimme lasten suursuosikin, oman vihon! Vihon kannet koristellaan omakuvalla, mikä toteutetaan kankailla.

Liikuttavinta on, että lapset kysyivät tunnin jälkeen saavatko pitää vihon itsellään! Tämä sama tapahtui myös Coconut Schoolissa aikaisemmin.

Mikään ei siis ole itsestään selvää.

Ensimmäinen tunti on takana, ja mieleni iloinen. Aamu oli aivan ihana. Oli mahtavaa katsoa iloisia mini-ihmisiä tyytyväisen näköisinä matkalla kouluun uusi vihko kädessään.

Tästä on hyvä jatkaa ensi viikolla!

Special THANK YOU Paloma and Bopha for giving me this opportunity! Happyhappyhappy!

Ps.

Hitsit! Olisi pitänyt ottaa kuvia valmiista töistä paaaaljon enemmän. Ne oli niin upeita!