Täällä, mutta kaukana...

Aurinko nousee, joka päivä. Kuumana. Päivät seuraavat toisiaan enemmän tai vähemmän toisiaan kopioiden, leppoisasti. Lomakaudet tuovat oman värinsä arkeen, uusia paikkoja ihmeteltäviksi, hiekkarantoja kaivettaviksi. Jokin kuitenkin uupuu, suku ja rakkaat ystävät, läheiset ihmiset.

Äitini kuoli kesäkuussa 2015. Jos hän eläisi, en olisi täällä, vaan siellä. Aika on niin rajallinen ja jossain vaiheessa se tulee vastaan ja sulkee rajansa.
Viime vuoden keväällä juttelin pitkästä aikaa ystäväni kanssa ja kerroin tulevasta matkasta. Hän oli innoissaan. Hän kertoi myös syöpänsä uusiutuneen. Kannustin ja rohkaisin. En uskonut hänen aikansa tulevan vielä pitkään aikaan. Kesällä hänenkin rajansa sulkeutui.

Tässä maassa on rajoja suljettu rankasti. On uskomatonta seurata ihmisten loputtomalta tuntuvaa ystävällisyyttä ja positiivista asennetta vaikka jokaisessa perheessa on joku tai useampi jonka matka on päättynyt aivan liian varhain.

Hän, Seppo, tuli elämääni, kun olin varhaisteini. Ei huudellen, eikä kasvattaen vaan antaen minun rauhassa olla ja kasvaa. Äitini uusi mies, ensimmäinen, jota vastaan en kapinoinut. He kulkivat yhdessä pitkän taipaleen, äitini kuolemaan saakka. Seppo-pappa. Sinnikäs mies, joka ei mistään valita, ei koskaan.

Me olemme kaukana. Ja nyt hän on kaukana. Yhtä kaukana kuin äiti. Viimeisessä puhelussaan hän oli väsynyt. Kertoi keuhkokuumeen iskeneen, mutta ei jaksanut maata sairaalassa. Kertoi ikävöivänsä äitiä. Kovasti.

Suru-uutinen saapui lauantaina. Sydän oli pettänyt ja täyttänyt keuhkot nesteellä. Poikani katsoivat itkevää äitiään ja totesivat; "joku on varmaankin taas kuollut". Kyllä, Seppo-pappa.

Lepää rauhassa, ja voimia Sepon pojille Markulle ja Mikalle perheineen.

  Rakkaudella Seppo-papalle .

❤,