Helvetti

Huhtikuun 17. vuonna 1975 Phnom Penhiin marssivat punaisten kmeerien joukot sisällissotaan väsyneen kansan hurratessa katujen varsilla. Riemu loppui jo muutaman tunnin kuluttua, kun ensimmäiset korttelit saivat tyhjennyskäskynsä. Käytännössä koko kaupungin väestö laitettiin matkaan kohti agraariyhteiskuntaa. Kaupunki haluttiin tyhjentää kokonaan, jotta "epäilyttävästä" aineksesta päästäisiin eroon. Pol Potin (veli numero 1)  julma hallintokoneisto halusi päästä eroon niin koulutetusta väestöstä kuin taiteilijoista ja itseasissa kaikista joihin voisi kohdistaa minkäänlaista epäilystä uskottomuudesta aatteelle. Kansa siirrettiin pakkotyöleireille maaseudulle. Perheet erotettiin usein toisistaan. Lapset sijoitettiin omille leireilleen, joista osa oli lapsisotilaskoulutusleirejä. Sairaanhoitoa ei ollut, sillä lääkärit ja hoitajat teloitettiin. Koulusysteemi ajettiin alas (myös opettajat teloitettiin), ja ainoa opetus minkä lapset saivat oli propaganda: "Angkar on suuri, Angkar on mahtavin." Kaikki hiemankin epäilyttävät teloitettiin julmasti. Kuolemaksi olivat myös kulkutaudit ja nälkä. Arviolta 2 miljoonaa ihmistä kuoli/tapettiin eli 25 % kansasta! Joukkohautoja on löytynyt noin 25 000 ympäri maata.

Tuol Sleng - S21

Ystäväni Marian saavuttua Phnom Penhiin oli minunkin aika vierailla paikassa, jossa en välttämättä edes haluaisi vierailla; Tuol Sleng, entinen koulu, salainen vankila koodinimeltään S-21. Vankilan läpi kulki neljässä vuodessa arviolta jopa 20 000 ihmistä, joista 7 selviytyi hengissä (tiedetyt selviytyjät). Kansanmurhamuseo (vankilan/museon nimi nykyään) sijaisee suhteellisen keskustassa tänä päivänä. Sisäänpääsymaksu on 6 dollaria, johon sisältyy kuulokkeet. Kulkureitin varrelta saa todella paljon tietoa (kuulokkeista). Reitin voi tehdä myös lyhennettynä, sillä itse pystyy määrittelemään, mitkä kohdat haluaa (kykenee) kuunnella.

Kierroksemme kesti yli kaksi tuntia. Alussa lähdimme liikenteeseen kahdestaan, mutta aika pian kumpikin meni sisälle "omaan tilaansa". Museo on hyvin raskas kokemus. Ihmisen julmuus ja kekseliäisyys sen suhteen on välillä käsittämätöntä, vaikeaa ymmärtää ja sulattaa. Tosin, esimerkiksi monet vartijat päätyivät itsekin lopulta pieniin vankikoppeihin ja teloitettavaksi jopa pienen rikkomuksen (esim. istui vahtivuorollaan) vuoksi. 

Raskainta oli nähdä lasten kasvoja vankien joukossa. Vankilan oli tarkoitus olla valtion vihollisten (koulutettu väki, munkit, opiskelijat) kuulustelukeskus, mutta myös kokonaisia perheita teloitettiin. Vangeilta haluttiin saada tunnustuksia ja nimiä "petollisista" kanssakulkijoista kiduttamalla. Vangin keskimääräinen viipymisaika vankilassa oli kolme kuukautta. Alussa vangit teloitettiin siellä myös, mutta hautaamistilan loputtua teloittaminen siirrettiin kaupungin ulkopuolelle viidentoista kilometrin päähän Choeung Ekiin, kuoleman kentille.

Kuvamateriaali on paikoin todella rankkaa. Erityisesti Vann Nathin (yksi harvoista selvityjistä) vahvat maalaukset vankilan julmasta arjesta, kidutuksista, nöyryytyksestä ovat ravistavia. Myös viimeisinä tapettujen vankien löytämistilanteessa otetut valokuvat ovat raskaita ja onneksi mustavalkoisia. Vietnamilaiset sotilaat löysivät vankilan vallattuaan kaupungin. Vain muutama lapsi löytyi elossa, ja muut neljätoista viimeistä vankia oli puukotettu vuotamaan kuiviin vartijoiden paettua vankilasta kiireellä. Näiden neljäntoista tuntemattoman uhrin haudat ovat vankilan pihalla.

Astuttuamme ulos vankila-alueelta takaisin paahtavaan aurinkoon heti ensimmäinen tuktuk -kuljettaja kysyi toiveikkaasti: "Kuoleman kentille?". Hädin tuskin saimme sanottua ei kiitos. Ajatus kierroksen jatkumisesta heti saman aiheen tiimoilta tuntui aivan liian ahdistavalta. Kierros kansanmurhamuseossa vaatii paljon hengittelyä vierailun jälkeen. Seuraavat vieraamme saavat mennä museoon ilman minua.

Tuol Sleng Genocide Museum,

Katujen 113 ja 350 kulmauksessa. 

Paikka ei missään nimessä sovellu lapsille.