Tahdon!

Mieheni työkaveri morsionsa kanssa tahtoi kovasti jokunen viikko sitten tuhatpäisen vierasjoukon edessä.

 

Kambodzassa naimisiin meno lienee hautajaisten ohella suurin tapahtuma, minkä ihmislapsi elonsa aikana täällä voi kohdata. Kumpaakin juhlitaan, hautajaisia ja häitä, isosti ja useimmiten monta päivää. Joka päivä kaupungilla pyöriessä tulee jossain korttelissa vastaan puolittain suljettu kadunpätkä johon on rakennettu juhlakatos. Ruusukkeiden ja nauhahärdellien väristä voi päätellä onko aihetta iloon vaiko suruun. Hautajaisissa väreinä ovat musta ja valkoinen, häissä ne muut värit. Desipelit juhlissa ovat samat. Kovat!

(Viime vuonna Kepissä leirintäalueemme lähistöllä vietettiin hautajaisia useamman päivän ajan. Ääni kantautui telttoihin varsin hyvin. Ihmettelimme miten jaksavat noin äänekkäästi (paljon puheenoloista ääntä ison naurunkin kera loputtomasti) monta päivää surra. Lopulta meille selvisi, että hautajaisissa käytetään usein valmiita nauhoituksia, jotka raikaavat vaikka paikalla ei olisi ketään juuri sillä hetkellä suremassa.)

Noh, me saimme kutsun siis häihin. Pojille ja minulle nämä olisivat ensimmäiset sellaiset täällä. Hieman päänvaivaa tuotti, sillä samaan aikaan meillä olisi kylässä ystäväni Saksasta; Alexandra ja Holger. Onneksi kambodzalainen hääetiketti on joustava: more the merrier! Vieraamme saivat tuota pikaa kutsun juhlahumuun mukaan myös!

Maaseudulla vanhemmat käyttävät usein ”matchmakereitä” löytääkseen lapselleen sopivan puolison. Kaupungeissa puolestaan nuoret saavat useimmiten itse valita rakkautensa kohteen. Useimmat kambodzalaiset avioituvat alle 25- vuotiaina, mutta maaseudulla tytöt saatetaan naittaa jo teini-ikäisinä!

 

Mieheni työkaverin häät ovat kadunvarsiteltan sijasta Diamond Islandilla (Koh Pich) sijaitsevassa ”hääkorttelissa”. Se on täynnä isoja halleja, joita käytetään lähinnä häihin. Tuk tukauttaessamme paikalle huudahdan: ”Tuolla!” nähdessäni valaistun suunnattoman oviaukon kukkakoristeineen. Samalla hetkellä tajuan sen vieressä olevan toisen saman oloisen sisäänkäynnin ja kolmannen, neljännen. Nyt pitää enää löytää SE oikea kukkameri aukkoineen!

Perinteinen hääseremonia on hyvin monimutkainen ja kallis tapahtuma, mikä saattaa kestää päiväkausia (yleensä kolme päivää). Morsiusparilla on useita erilaisia asuja valittuna häiden eri tilanteisiin. Häissä noudatetaan tarkasti  aikajärjestyksessä eteneviä seremonioita, jotka perustuvat ikivanhoihin myytteihin ja tarinoihin. Oknha Nov on kirjoittanut kirjan ”Kmeriläisen hääperinteen säännöt”. Opus varmastikin helpottaa luovimisessa historiallisten perinteiden viidakossa, sillä niitä riittää!

Löydämme oikean oven! Oviaukon takana kimaltelevat ”timantit”, sivuilla on kukka-asetelmia, ja aivan oviaukon edessä on studiovalaisimia rivissä useampikin ryhmäkuvien ottamista varten. Ihmisiä tulee ja menee kiiltävissä asuissaan. Naisilla on pitkä juhla-asu, jonka kruunaa yleensä vahva meikki ja huolella laitetut hiukset. Me näytämme hieman nukkavieruilta. Oma mekkoni on polveen saakka, mikä näyttää isoäiti-ikäisen (täällä olen siis isoäiti-ikäluokassa!) naisen päällä hieman nololta huomaan. Poikieni juhlapaidat ovat jääneet pieneksi jo tovi sitten ja lenkkarit jaloissaan ovat hyvin tallatut.

Vaikka et varsinaisesti tuntisi ketään paikallista hyvin, saattaisit silti saada kutsun häihin! Ulkomaalaiset kutsutaan yleensä viimeisen illan ”finaaliin”. Perinteiset osuudet kuuluvat lähinnä suvulle ja ystäville, mutta loppujuhlasta halutaan saada aikaan iso spektaakkeli ja sinne siis paljon ”yleisöä”.

Iso halli on täynnä pöytiä, joista yhteen meidät istutetaan. Samalla sekunnilla, kun pylly koskettaa tuolin pintaa, eteeni lasketaan ensimmäinen ruoka-annos. Sitä mukaan, kun ehdimme pöytää tyhjentää, lisää syötävää saapuu. Meno on tehokasta jo siksikin, että vieraita tulee ja menee jatkuvalla syötöllä. Kaikille pitää löytyä istuinpaikka syömistä varten, joten pöytään ei ole tarkoitus koko illaksi jähmettyäkään. Tämä sopii meille varsin hyvin, sillä haluammekin viettää vain tovin häissä imeäksemme sen ilmapiirin sisäämme tehokkaasti.

Häihin ei viedä lahjoja (vain sukulaiset antavat niitä) vaan rahaa. Kutsun mukana tulee kuori, johon raha sujautetaan. Saapuessasi (tai lähtiessä) häihin kuori ojennetaan anopille tai muulle lähisukulaiselle, joka useimmiten kirjaa tarkasti ylös kuinka paljon kukin antoi rahaa. Joskus summat saatetaan jopa lausua ääneen! Kaksikymmentä dollaria on kuulemma käypä summa, mutta jos olet työkaveri tai muuten lähemmin tunnet jommankumman tulevista aviopuolisoista kannattaa kuoreen laittaa isompi määrä dollareita.

Samaan aikaan, kun syömme ympärillä pörrää kuvaaja jos toinenkin. On valo- ja videokuvaajaa. Tapahtumaa voimme seurata isoilta näytöiltä samalla, kun ahdamme sisäämme ruokaa. Hääpari tuntuu olevan kiireinen koko ajan. On kuvan ottoa, huulipunan lisäämistä, kävelyä kukkakäytävää pitkin, lavalla seisomista, tanssinpyörrettä, hääkakkua. Ja tämä kaikki sinä aikana, kun syömme vatsamme täyteen!

Hääpäivän valitseminenkin on iso juttu! Päivämäärän halutaan takaavan onnen ja harmonian parin yhteiselle taipaleelle. Erityisesti maaseudulla kuunnellaan tarkalla korvalla ennustajia. Joskus häitä siirretään jopa parilla vuodella, jos ennustaja ei tunnu löytävän aikaisemmin sopivaa päivämäärää! Hyvä aika mennä naimisiin on kuiva kausi, mikä tarkoittaa, että puolet vuodesta on naimakelvotonta. Hääkuukaudessa pitää myös olla 30 päivää eli jäljelle jääkin enää touko-, kesä-, loka-, tammi- ja maaliskuu! Ja jotta ei ihan helpolla päästäisi pälkähästä niin jokaisessa mahdollisessa kuukaudessa on vain seitsemän hyvää naimapäivää. Onneksi kihloihin sentään voi mennä melkein milloin tahansa!

Tovin aikaa vielä pyörimme ihmettelemässä väkimäärää ja rouvien hurjaa tanssia punaisissa vaatteissaan sekä ottamassa kuvia kuvaseinän edessä. Sitten on aika sanoa kiitos ja hurauttaa kotiin vatsat pullottaen.

“Chol muoy!”

Korkeasti koulutettu, sosiaalisesti kyvytön?

Alkuvuosi on kiitänyt vauhdilla ohi. Tammikuu kului sumussa kera loputtoman flunssan ja arjen pidellessä toisiaan kädestä kiinni tiukasti.

Jossain kohtaa sumusaareketta sain viestin valokuvaajatutultani, että Limkokwing yliopisto etsii pikaisasti tuuraajaa heidän muotivalokuvauksen kurssilleen. Edellinen opettaja oli lähtenyt sen ihmeemmin itseään selittelemättä.

Hain innoissani pestiä, sillä opettaminen on yksi niistä jutuista joista tykkään!

Pikakelauksella kursin kasaan näyteluennon luonnonvalosta muotikuvassa ja vedin luennon koulun testiryhmälle.

Sain paikan.

Aikaa ei ollut turhan paljon tuhrattavaksi sillä kuukaudessa piti vetää kahdelle muotisuunnittelua pääaineenaan opiskelevalle ryhmälle kolmen tunnin luennot kuudesti. Koneen ääressä istuin kotosalla tiiviisti valmistelemassa opintietä nuorille ja siinä välissä valmiiksi kursittuja luentoja vedin oppilaille.

 

Ennen ensimmäistä luentoja tajusin, että yliopistolla ei ollut hajuakaan, mitä edellinen vetäjä oli opettanut. Pyysin myös oppilaita lähettämään aikaisemmin tekemiään tehtäviä minulle näytille, jotta pääsisin kärryille heidän osaamisestaan. Sain muutaman. Tuntui kuin kukaan ei osaisi mitään, mikä liittyy kameran käyttöön muotikuvasta puhumattakaan. Aloitimme siis perusasioista.

Kuukauden aikana kävimme läpi kameran käytön ja kuvaamisen perusasiat, luonnonvalon, studiokuvauksen, muodin kuvaamisen lokaatiossa ja kuvankäsittelyn perusteet. Nämä kaikki kera harjoitusten.

Noin puolet oppilaista oli todella motivoituneita ja toinen puoli jotain nollan ja puolivälin välimaastossa.

Lopputulema kuukaudesta lyhyesti: kolme reputtanutta, paljon upeita onnistumisia, ja ennen kaikkea viihdyin oppilaiden kanssa aivan super hyvin.

MUTTA se itse yliopisto onkin sitten varsinainen mysteeri minulle tai sen opettajakunta! Yhteyshenkilöni oli päällisin puolin ”lupsakka” nainen. Ilmeisestikin ainoa, joka kykenee kommunikoimaan ulkopuolisten kanssa.

Kaikki muut kokemukseni henkilökunnasta ovat lähinnä ahdistavia muutamaa paikallista työntekijää (opettajat ovat lähinnä muualta kuin Kambodzasta) lukuun ottamatta.

Aamuisin ei tervehditä vaan tuijotetaan näyttöä.

Iltapäivisin ei toivoteta näkemiin vaan tuijotetaan näyttöä.

Kun kaipaat apua (ja kysyt sitä paikan angstisimmalta tyypiltä tietämättäsi) saat heikosti tukahdutettua vihaa päällesi (ja apu jää saamatta =>kysyin, mistä löytäisin koulun teknisestä tuesta vastaavan henkilön).

Lähes kaikki kohtaamani tilanteet opettajakunnan kanssa olivat kiukun ja vihan sävyttämiä. Sain jopa melkein riidan aikaan ”kolleegan” kanssa, koska naamallani kuulemma näkyi asennevamma (varmaan näkyikin, sillä siinä vaiheessa olin jo todella kiukkuinen).

Pieni, mutta minua suuresti häiritsevä asia oli myös meilinvaihto. Mikään viesti ei ala tervehdyksellä puhumattakaan lopputervehdyksestä. Mitätöntä, mutta lopulta ahdistavaa, kun kaikki kommunikointi oli niin sosiaalisesti kyvytöntä.

Viimeisenä päivänäni, kun olin tekemässä paperitöitäni (ja niitähän oli todella paljon!) valmiiksi ensimmäinen opettaja lähestyi minua vapaaehtoisesti esitelläkseen itsensä. Ehkä huomenen huuteluni tuotti lopulta tulosta. Ehkä.

 Kysyin ”lupsakalta” yhteyshenkilöltäni muutama päivä sitten sähköpostitse voisiko hän kirjoittaa pienen lapun olostani yliopistolla sillä ajattelin vielä hakevani toiseen paikkaan vetämään valokuvauksen kurssia ennen kesän paluuta Suomeen.

Vastaus oli: Emme todellakaan kirjoittele mitään suosituksia näin pienestä olosta täällä!

Arvostus kohdillaan. Kuukauden työpanos nollattu ja dissattu sataprosenttisesti. Kiitos-sanaakaan ei ole mainittu missään vaiheessa ”Limkokwing-matkaani”. Lienee kiellettyjen sanojen joukossa oppilaitoksessa. 

Siitäkin huolimatta:

Kiitos Limkokwing, tämä oli opettava kokemus.

PS. Jotenkin olen alkanut myös ymmärtämään edeltäjääni, joka vain katosi.

 PPS. KIITOS UPEILLE OPPILAILLE!

You were GREAT!

+ Yulianna! Always just FAB!!

Budjettiahan ei ollut mihinkään eli hän tuli meille malliksi koko päiväksi maksamallani lounaspalkalla.

Juhlaräkää

Hitto, mikä putki! Joululoman alettua ei mennyt kuin parikymmentä minuuttia ja ensimmäinen meistä oli kipeä. Erityisesti nuorimmaisen immuunisysteemiin tuntuu kuuluvan homman hajoaminen noin 12 tuntia lomamatkan alkamisen jälkeen. No, tällä kertaa tosin isoveli hoisi homman kotiin ensin. Vaihtelu virkistää.

Ennen sairausputken virallista aloittamista ehdimme toki tehdä joulua tykö ihan terveinäkin. Joulun odotusta oli kiva nostattaa pojilla sujahtamalla katsomaan paikallisen balettikoulun Tuhkimoa. Siis AIVAN poikien LEMPPARIJUTTU (ressukat!!!!!!). Mutta olihan se pakko mennä katsastamaan, koska naapurin kaksoset olivat lavalla ponittamassa! Tytöt hoisivatkin hommansa tosi hyvin (ja oikeasti en ole nyt edes puolueellinen!), mutta luoja sitä muuta sakkia. Tai siis ehkä on väärin sanoa sakkia vaan niitä opettajia! En yhäkään tajua, mitä lapset ovat niillä (kalliilla) tunneillaan tehneet, eivät ainakaan tanssineet! Liput maksoivat 20 dollaria per nenä. Se on ihan karmean kallis hinta pääsylipuista täällä! Lasten vanhemmat olivat kustantaneet esiintymisasuistakin vähintääkin 50 dollaria (tai enemmän riippuen paljettien määrästä). Jokaisella lapsella oli siis hillittömät bling bling -mekot joiden kanssa hieman siellä lavalla sitten pyörähtelivät. Lavasteisiin ei ollut kukaan viitsinyt panostaa yhtään mitään, ja valaistuskin tuntui kulkevan hieman jäljessä koko ajan. 

MUTTA ihan parasta oli, että vihdoinkin näin Molyvannin suunnitteleman Chaktomukhin sisältäkin!

Ennen joulua on aina myös Phnom Penhin Designer's Week. Nimi on hieman, sanoisinko suureellinen, sillä itse tapahtuma kestää 1-2 päivää. Noh, kyllähän se viikko paremmalta aina nimessä kuullostaa kuin vaikkapa Phnom Penhin Designer's Day. 
Tällä kertaa olin ihan kutsuttuna (edellisellä kerralla lähinnä salakuljetin itseni sisään). Kuvasta näkeekin sitten mainiosti, että olen tosiaankin kuin ihka elävä muodin suurlähettiläs Suomesta. Siis, kuka tuollaisen nukkavierun paidan laittaa päälleen muotitapahtumaan???! Haloo!

MUTTA ihan parasta oli, että kuvassa onkin kaksi suomalaista (minä siis sen nukkiksen kanssa) ja  vieressäni hymyilevä Minna Lahest, Suomen suurlähettiläs cross fittin saralta!

Minarin kaveri testamenttasi meille joulukuusensa ennen kuin lähtivät maasta. Tänä vuonna oli siis mitä koristella! Ei tarvinnut vääntää paperikuusta seinälle kuten viime vuonna. Koristeetkin olivat pääosin tallella. Hienosti ne kaikki siihen mahtuivat. Tosin tuon koristemäärän kanssa olisi ollut ihan sama vaikka alla olisi ollut palmu tai vesitonkka.

MUTTA ihan parasta oli miten antaumuksella Kisu Misu otti elämänsä ensimmäisen joulun vastaan!

Joskus syyskuun alussa sain käteeni esitteen, jossa kerrottiin Hotelli Rafflesissa tapahtuvista ulkoilmaleffoista. Vuoden viimeinen esitys oli hieman ennen joululoman alkua, ja leffana olisi Yksin kotona -elokuva! Tarkkaan raapustin päivämäärän kalenteriin ja aloin odottamaan niin syyskuun, lokakuun kuin marraskuun (ja melkein joulukuunkin) kulumista. Ja kuluihan ne!

Nappasimme poikien kanssa naapurit mukaan ja tungimme lompakon täyteen rahaa. Hinta oli tyyriin puoleinen, mutta luvassa olikin aurinkotuolit kera valkokankaan sekä herkkujen ja drinksujen! Meillä kaikilla olikin jo valmiiksi karmea nälkä!
Paikka oli maaginen, leffa juuri niin hyvä kuin Yksin kotona vain voi olla, mutta taidan käydä aivan liian vähän fiineissä mestoissa! Eihän siellä mitään seisovaa herkkupöytää ollut vaan tosi fiinejä murusia tarjottimella. Siitä sitten kävin pariinkin otteeseen kaikkein fiinimmällä äänelläni kerjäämässä murusia lisää. Ei ollu ihan fiinein olo mulla ei.

MUTTA ihan parasta oli alla oleva ryhmäkuva Rafflesin aulassa eli ei sitten millään onnistuttu saamaan kahta poikaa yhteen kuvaan. Ei.

Tai no huijasin, onhan se toinenkin kuvassa, mutta kuusen takana,)))

Poikien koululla oli loman kunniaksi suhinaa ja säpinää viimeisenä koulupäivänä. Jo löytyi lauluja (joka luokkatasolla oma kuoro), vaskisoitinbändiä ja oikea sirkusryhmäkin.

MUTTA ihan parasta oli, että siitä selvittiin noin kahdella tunnilla.

Melkein unohtui (ehkä liian tuskainen muisto), mutta marraskuun lopussa otimme Yuliannan kanssa ison harppauksen jouluun. Paikallinen WIG (kyllä,))) eli Women's International Jotain järjestää joka vuosi joulumarkkinat joihin päätimme ottaa osaa. Koska emme varsinaisesti tuota mitään myytävää lahjahärpäkettä tahi osaa muonittaa satoja ihmisä päätimme tehdä joulukuvia. Loppusaldon voi kurkkia täältä => KLIK.

MUTTA ihan parasta oli, että sekin päivä loppui aikanaan (ihan kahdella tunnilla ei tosin tästä selvitty kuitenkaan).

Paluu alkuun eli räkä(ja ripuli-)putki alkakoon.

Omituista, että reilussa vuodessakin voi jo syntyä perinteitä! Viime joulun vietimme Siem Reapissa koluten raunioita rakkaan Marian kanssa. Tämä joulu meni Siem Reapissa raunioita taas koluten, mutta harmillisesti ilman Mariaa. Kyseessä lienee, jos ei perinne niin ainakin osaperinne.

Tällä kertaa teimme asioita, jotka viime kerralla jäivät tekemättä. Pojat pääsivät norsun selkään, mutta vain kuvia varten, kun niiden pihit vanhemmat eivät halunneet maksaa kävelylenkistä pyydettyä hintaa (kuvan sai ottaa murto-osalla hinnasta). Poikaparat.

Etsimme myös uusia raunioita kiipeiltäviksi. Niitähän alueelta löytyy! Ylimmän kuvan keskellä oleva portaikko oli niiiiiin jyrkkä, että en ollut varma pääsenkö enää alas (siis uskallanko/omaan mukavan korkeanpaikankammon, jonka aina unhoitan ylöspäin mennessä (jos en siis katso alas)). Pohtiessani vaihtoehtojani ylätasanteella paikallinen opas/vahti tuli kysymään, josko tarvitsen alasmenoapua. Hätäisesti hihkaisin;" Kaikki hyvin, menossa ollaan!" Jotenkin näin sieluni silmin kuinka kymmenen paikallista mini-ihmistä (suhteesssa omaan kokoooni siis) kantaa kauhuhalvauksen saanutta vartaloani alaspäin. Lähdin siis alaspäin. Selkä menosuuntaan kuin olisin kavunnut tikapuita. Se kesti kauan. Sinä aikana pojat kiipesivät ainakin toisen kerran ylös ja alas.

Viime vuonna joulupukki ei löytänyt meitä Siem Reapistä vaan oli jättänyt lahjat kotiin. Tällä kertaa onneksi onni oli myötäisempi, ja lahjat löytyivät hotellin respasta!

Cambodza on täynnä vesililjoja (ja muoviroskaa). Piipahdimme ihmettelemässä kukkaloistoa sekä väsäämässä nupuista kukkia. Matkalla "kukkamereen" pysähdyimme krotiilifarmilla. Jotenkin naivisti odotin ihan jotain muuta kuin mitä näimme (harmi kyllä yksikään krokokuvistani ei sitten erinäisistä syistä päätynyt koneelleni ennenkuin tyhjensin luurini, tai ehkä se oli ihan onni). Pienissä altaissa oli julmettu määrä krokotiilejä limittäin ja lomittain kokoluokittain lajiteltuna. Vanhimmat olivat kuulemma 30-50 -vuotiaita! Mietin vain miten karmea elämä niillä on: viiskyt vuotta läjässä pienen vesislutakon vieressä. Olin sen verran järkyttynyt, että ostin lompakon (ÖÖÖÖH!).

Yhtenä päivänä surautimme provinssiin ihmettelemään veden päällä huojuvia taloja (joo, niistäkään ei ole kuvan kuvaa yhä samoista erinäisistä syistä johtuen kuin edellä). Tonle Sap -järven (ihan suunnattoman ISO järvi) rantalutakoissa on kyliä, jotka sanan mukaisesti ovat veden päällä. Jotkut kylistä kelluvat lauttojen päällä ja toiset taas on rakennettu todella korkeiden tolppien päälle. Matkasimme isommalla veneellä tovin, ja sen jälkeen pienellä purtilolla toisen tovin vanhan rouvan soutaessa meitä eteenpäin mangrovealueen läpi (lainaus Wikipediasta: Mangrove on puiden ja pensaiden muodostamaa tiheää kasvillisuutta, jota kasvaa tropiikissa runsassateisilla alueilla suojaisilla merenrannikoilla ja jokisuistoissa. Tavallisesti sitä esiintyy rannoilla matalassa vedessä ja vuorovesien vaihteluvyöhykkeellä, kuitenkin suojassa voimakkaimmilta aalloilta. Kasvualustana on hiekka tai lieju, jota kasvillisuus sitoo tehokkaasti.). Tuk tuk -kuljettajamme oli meitä odottaessaan syönyt paikallista herkkua, käärmesoppaa. Me päätimme mennä lounaalle muualle.

Phare, Cambodian Circus on ihan MUST ja PAKKO nähdä, jos siellä huudeilla pyörii! Edellisjoulusta viisastuneena tilasin liput ajoissa tällä kertaa. Sokhan kävin katsomassa yksin, ja yhdessä tiirasimme Pharen uuden ohjelman Influencen. Sokha kertoo Punaisten Kmerin hirvuvallan ajasta, ja Influence puolestaan siitä miten vaikutamme toisiimme niin huonossa kuin hyvässä. Pidän tästä sirkusryhmästä kovasti kolmesta syystä: ohjelmat ovat syvällisiä teemoiltaan eli muutakin kuin sirkushuveja kansalle, taiteilijat todella taitavia ja ennen kaikkea sirkuskoulu opettaa/kouluttaa (siis muutakin kuin pallon pyöritystä) vuosittain ison määrän kodittomia ja vähävaraisia lapsia Pharen Battambangissa sijaisevassa koulussa.

Tokkiinsa sinne oli myös päästävä kuvaamaan fässööniikin, HEH!

Mikä voisi olla mukavampi tapa lopettaa joululomailu kuin kaapata kainoloon pentu tai kaksi ja mennä kalajalkahierontaan? Ei kait mikään!

MUTTA ihan parasta kuitenkin oli, ettei kukaan meistä kakannut housuihinsa, kun niitä ripuleita harrastimme koko matkan vuorollamme!

LEFFATAUKO

Minari teki (+aikoo tehdä) joululomasta neliosaisen dokkiksen.

Osa 1

Osa 2

 Osat 3 ja 4 antavat siis yhä itseään odotuttaa,)


Ja sitten onkin jo aika hypätä uuteen:

HAPPY HAPPY 2018!!!

 

Vanhan vuoden viimeinen ilta eli nappasimme taas samat naapurit kainaloon ja hurautimme Mekong-Tonle Sap -osastolle kellumaan ja syömään ostereita (no en todellakaan syönyt!). uutuutena tiimiiimme oli liittynyt Teemu, siipan entinen työkamu Suomesta. Huippua! Laivan kera oli mukava putputtaa Riversiden edustaa ees ja taas ja taas ja ees hörppien vinhoa ja mutustellessa muita asioita kuin ostereita (mies sai minunkin limakkaat). Keskiyöllä taivas kirkastui vai olisiko oikea sana punastui? Moista ilotulistusta en ole kuunaan nähnyt. Eläinparat!

MUTTA ihan parasta oli seura!

Laivailusta voimistuneina olikin mainiota jatkaa Sihanoukvilleen (taas niiden naapureiden kera,). Tällä kertaa mies mänt töihin eli jatkoin poikien kanssa lomailua "kolmistaan". Kun Yuliannan kanssa lähdetään reissuun aka lomalle niin eihän siitä selviä ilman viittä matkalaukullista iltapukuja ja kameraa. Tuotoksista (ei siis enää ripuli kyseessä) lisää seuraa myöhemmin.

 

Yhden illan kesti minareista minein terveenä ja loppumatka menikin hänen osaltaa kuumeessa viimeistä päivää lukuunottamatta. Ressukka jaksoi vain sivusta seurata kun snorklasimme, kalastimme ja heppailimme. Reesu.

MUTTA ihan parasta taisi olla hotlamme karvakuonot!

Koulukin sitten vihdoin taas alkoi! Jännin paikka siinä taisi olla minariminarin kouluretki. Kolme yötä Kampotissa luokan kera! Jännitti kaikkia kovasti! Sillä aikaa, kun nuori mies oli (liian) kaukana käytimme isoveljen kanssa ajan tehokkaasti hyväksemme juoksemassa lääkäreissä ja imemällä erinäisiä droppeja sisäämme.

MUTTA ihan parasta on, että isoveli on jo terve ja vain minä tuotan limaa enää.

No jaa,

 pikkuveli taitaakin olla uudestaan tulossa kipeäksi,

vaikka ei olla edes lomalle lähdössä!

Ps. Paremmat kuvat on ottanut Yulianna. KIITOS!