Suomi, Suomi, Suomi!

Aika, tuo kujeileva kaveri, on taas näyttänyt kiitovauhtinsa tenhon! Suomi ja kesä tulivat ja menivät tai noh, kesä meillä toki yhä jatkuu täällä pippurien luvatussa maassa.

Kaksi kuukautta Suomessa hujahti ohi vauhdilla. Oli ihana nauttia viileästä (anteeksi, taidan olla ainut suomalainen, joka oli siitä innoissaan) kesästä kera peruskesähyveiden. Kalaonnea kokeiltiin ja savustettavaakin jopa saatiin! Hyttysenpistoista sai nauttia ilman malarianpelkoa. Loputon määrä ihanaa syötävää kuten lohta, perunoita, silliä, ruisleipää, mansikoita, jäätelöä (mikä ei ole sulanut vähintään kertaalleen ennen syömistä) ja ennen kaikkea Fazerin sininen!

Vaikka usein asioita katsonkin vatsan kautta niin ihan parasta oli jaarata ystävien ja suvun kanssa! Aivan voittamatonta, kultaakin kalliimpaa!

Suomen suvessa on jotain käsittämättömän kaunista. Kuinka nopeasti kesän vehreys herää eloon, kun aurinko jakaa valoaan tauotta. Kasvimaat puskevat räjähdysmäisellä innolla satoaan. Eläinkunta ja linnut kiirehtivät pesueitaan kasvamaan vastaanottaakseen syksyn valmiina ja tarpeeksi vahvoina. Ja se valo, se saa meidät ihmisetkin kiirehtimään ihanan verkkaiseen tahtiimme, jotta kaiken ehtisimme saada lyhyestä lämpökaudesta irti. Järvetkin (melkein) lämpenevät (tosin ei tänä vuonna niin onnekkaita taidettu olla eli en mennyt edes sitä vakikertaani uimaan järveen tänä kesänä, kun aivot jäätyivät jo pelkästä varvasvesiotteesta).

Kesään mahtui niin poikien minisynttärit kera perinteisten mansikkakakkujen kuin monia ihania ruokakohtaamisia ystävien kanssa.

Menyyhän on meillä aina sama: savustettua lohta, perunoita, voikastiketta, salaattia ja kakkuja sekä makkaroita ja soijanakkeja. Onneksi vielä kamut jaksavat noita pureskella sillä pahoin pelkään etten tule lähiaikoinakaan uudistumaan keittotaitojeni suhteen.

Ison osan kesästä vei Pori tänä vuonna. Sepon kuoleman myötä minun oli pakko tarttua asiaan, jonka olisin mielelläni siirtänyt kauas tulevaisuuteen, asunnon tyhjennys. Oli raskasta käydä niin äidin kuin Seponkin tavaroita läpi. Moneen esineeseen liittyi niin paljon muistoja. Äidin kätköistä löytyi myös hänen säilyttämiään meidän kahden yhteisiä asioita paljon kuten hänelle lähettämiäni kirjeitä. Valokuvien määrä oli myös valtava. Äiti oli tehnyt oman valokuvakansion Sepollekin sekä kuvalaatikon.

Osan ajasta pöhkin yksin kaksiossa, Sepon pojat ja lapsenlapset auttoivat oman osuutensa verran ja osan ajasta apunani ja ilonani olivat Maria ja Nalle. Kiitos!

Tuntui kuin heittäisin hyvästit myös kotikaupungilleni sillä, kun asunto aikanaan menee kaupaksi, sinne ei ehkä enää niin helpolla tule lähdettyä hotelleihin makoilemaan. Marian ja Nallen kanssa kävimme siivoilun ohella myös moikkailemassa minulle tärkeitä paikkoja; Kallo, Reposaari ja Yyteri.

Työasioille en paljoakaan laittanut painoa Suomessa.Yhden perhepotretin otin työkaverille ja  studiolla kävin naputtelemassa keskeneräisiä asioita valmiimmiksi. Mukanani Phnom Penhistä tosin raahasin puoli matkalaukullista vaatteita mukanani, sillä olin kymmenen kuukauden sinnikkään yrittämisen jälkeen saanut kuvauksen Kambodzan parhaaseen muotilehteen Sovriniin.

Kävimme vauhdikkaalla kokoonpanolla katsastamassa kuvauspaikat Suomenlinnassa läpi etukäteen. Se oli ihana päivä! Illansuussa paatissa puksuttaessamme takaisin kohti Kauppatoria en voinut kuin ihmetellä pienten miesten uskomatonta energian määrää. Kaikki minarit juoksivat koko päivän vähintäänkin kolminkertaisen määrän metrejä meihin isompiin verrattaessa. Ainoa hetki, kun olivat paikoillaan (edes ruokatauko ei ollut liikkumaton), oli jäätelön syönti. Pojat pelkäsivät kait liikaa kallisarvoisen töttörön tippuvan maahan.

Virallisten juhlien osuus tuli hoidettua Kallahden kauniissa maisemissa. Mies ahkeroi bestmäninä ja me muut edustimme parhaamme mukaan. Sulho oli komea ja morsio kaunis, ruoka suli suuhun ja minulla oli ripsiväriä. Mahtavat häät siis!

Phnom Penhissä huonekorkeutemme on noin neljä metriä! Oli ovelan tuntuista palata omaan kotiin jossa katto ”kolahtaa päähän”, jos oikein kovin hypätessä ponnistaa. Vuosi kahdeksalla laukullisella kamaa (toki on ostettu tarpeellisia asioita matkan varrella) sai uusia ulottuvuuksia, kun pitkästä aikaa kohtasimme kotimme tavararöykkiöt. Koko mökkimme tuntui pursuavan esineitä, joita emme edes muistaneet omistavamme.

Aloitimme hienovaraisen tyhjennyksen kirppiksellä leluja myyden. Pojat olivat innoissaan, kun kumpikin sai kivasti rahaa taskuihinsa. Ainoa joka jäi miinukselle keikasta taisi olla minä, sillä  parkkimaksut olivatkin nousseet aika melleviksi Helsingissä.

Sillä aikaa, kun pureskelin sylkirauhaset innosta vavisten pottuja ja kalaa Suomessa, Phnom Penhissä avautui näyttely, jossa oli ottamiani kuvia! Täytyy myöntää, että sen avajaishetken olisin ilolla ollut paikan päällä. Tosin on se sillikin hyvää.

Heittelimme myös poikien kanssa jäähyväisiä Porille.  Oli outoa nukkua mummolassa pelkkien patjojen kera. Kaikki tutut esineet olivat poissa (no, osa niistä odottaa kotona verannalla laatikoissaan) läheisimmistä ihmisistä puhumattakaan.

Veimme kukkia haudalle. Yllätykseksemme pieni kiekaus hautausmaalla muuttuikin reilun tunnin kävelylenkiksi. Pohdimme vanhoja hautoja katsellessamme elämää ja kuolemaa, laskimme hautakivistä niissä lepäävien ikävuosia ja ihmettelimme vanhoja kirjaisintyylejä sekä surkuttelimme hoitamattomia vanhoja hautoja. Se oli hyvin kaunis kävely.

Teimme myös aikamatkan lapsuuteni rakkaimpaan paikkaan, mummolaani. Pojat harjoittelivat ulkohuussin käyttöä kikatellen (vierekkäin mahtuu kolme pyllyä) ja sitten ryöväsimme marjapensaita innoissamme. 

Kaksi kuukautta takana ja kymmenen edessä.

Koti kaukana kotoa - Yulianna

(In english you'll find the text HERE.)

Älykkö muotikengissä

Yulianna Bellinin ollessa 6-vuotias hänestä tuli ukrainalainen Neuvostoliiton hajotessa. Perhe päätti jäädä Nikolaeviin vaikka molemmat vanhemmat olivatkin kotoisin uuden rajan toiselta puolen. Kesä- ja talvilomat kuluivat kuitenkin Venäjän puolella, Tverissa, isoäidin hoivissa. Yleensä Nikolaevin asukkaat pysyivät tiukasti kotikulmillaan tai korkeintaan matkasivat sata kilometriä etelään Mustallemerelle. Yulianna oli onnekas reissaaja Venäjänmatkojensa vuoksi.

Hän yhä kokee olevansa enemmän venäläinen kuin ukrainalainen: mentaliteetti ja verisiteet vaikuttavat vahvemmin kuin maantieteellinen sijainti.

Opiskellessaan yliopistossa hän tapasi ranskalaisen diplomaatin alun, Sergen. Vaikka lisäopinnot veivät hänet välillä Milanoon niin rakkaus pysyi matkassa mukana.

Kaksostyttärien synnyttyä  Ukrainassa vuonna 2009 pariskunta muutti aika pian tämän jälkeen Sergen työkomennuksen perässä Moldovaan.

Moldova on osa Itä-Eurooppaa, joten elo oli hyvin saman oloista kuin kotimaassa Ukrainassa. Arki sujui pienten kaksosten ehdoilla. Sukua tuli ikävä ja hoitoapuakin tuore äiti olisi kaivannut välillä. 

Elinpiiri oli pieni, koti-kauppa –akselilla. 

Neljän vuoden kuluttua Sergelle tuli komennus Ranskan Kambodžan suurlähetystöön. Moldovaan lähdön suku otti omakseen helposti, mutta Kambodža tuotti kaikille suuren järkytyksen. Yuliannan suku hoki ”voi ressukka, voi ressukka” lentokoneen lähtöön saakka. Hän itse lähti ajatuksenaan: ”kyllä minä kaksi vuotta selviän!” Odotukset eivät olleet korkealla siis hänelläkään.

Vuosia on nyt kertynyt pakkiin reilusti yli kaksi, ja Yuliannan ajatuksetkin selviytymisen suhteen ovat kirkastuneet; hän viihtyy Kambodžassa todella hyvin.

Muutenkin elämä tuntuu huomattavasti helpommalta kuin Moldovassa. Lapset ovat isompia joten heillä on koulu rutiineineen, ilmasto on miellyttävä ja Yuliannalla on ollut aikaa laittaa oman työuran asiat myös tärkeysjärjestyksessä ylemmälle tasolle kuin aikaisemmin. Kotiasioissa auttaa puolipäiväinen kodinhoitaja.

Ikäväkin iskee toki aina välillä. Perhettään Yulianna kaipaa. Isoäitikin on jo yli 90-vuotias! Vuodenaikojen selkeämpi vaihtelu olisi virkistävää, ja suuhun olisi joskus mukava sujauttaa silakoita, tattarirouhepuuroa sekä neuvostoliittoajan resepteillä tehtyjä marmeladikarkkeja.

Yuliannasta ”kaikki” Kambodžassa on erilaista kuin Itä-Euroopassa. Kotimaassaan hänen oli helpompi ”lukea” ihmisiä kuin täällä, sillä mentaliteetti on hyvin erilainen, mutta ihmiset ovat toisaalta hyvin ystävällisiä koko ajan. Ruoka on maukasta kuten myös luonto ja ilmasto kauniita.

Hänestä olisi ihanaa keskustella paikallisten kanssa enemmän, mutta kieli tuottaa ongelmia molemmin puolin.

Yulianna suunnittelee oman yrityksenä, Bellini Style Studio, kautta hotelleille ja yksityishenkilöille sisustuksia sekä sisustustuotteita. Hän tekee myös pienemmässä määrin kuvausjärjestelyitä lehdille ja mainostajille.

Kambodža ei varsinaisesti ole muodin mekka, mutta Yulianna on löytänyt taitavat ja edulliset ompelijat paikallisilta markkinoilta sekä Eurooppaan kelpaamattomien vaatteiden erämassamyyntipaikat.

Kotiin Yulianna ei usko enää palaavansa. Se olisi kuin yrittäisi palata lapsuuden aikaan, jota ei enää ole. Myös poliittinen tilanne Ukrainassa on epävakaa.

Eurooppaa ajatellessa hänelle läheisimmät paikat olisivat Italia ja Ranska. Etelä-Amerikasta Meksiko, Argentiina ja Columbia kiinnostaisivat myös tulevaisuutta ajatellen.

Yulianna kokee kasvaneensa Kambodžan vuosinaan ihmisenä paljon, positiivisessa mielessä. Hän on oppinut rikkomaan rajojaan, hyppäämään uuteen ja tarttumaan mahdollisuuksiin. Kaikin puolin rohkeutta hän kokee saaneensa reilusti lisää.

Yulianna kehottaa uuteen maahan muuttavaa olemaan avoin, ottamaan asiat sellaisina kuin ne tulevat vertailematta entiseen. Etukäteen kannattaa selvittää käytännön asioita mahdollisimman paljon, varsinkin lapsiperheiden, jotta asunnon etsiminen olisi jouhevaa sekä koulun löytäminen. Kysy ja googlaa, hän kannustaa, ja tee virheitä, niistäkin oppii.

Juuri nyt Yulianna on todella onnellinen: ”Vietän elämäni parasta aikaa!”

BIO/

Syntynyt 1984 Neuvostoliitossa, Nikolaevissa.

Perhe: mies Serge, diplomaatti, s. 1961, lapset Marie s. 2009 ja Elise s.2009.

Koulutus: maisterin tutkinto kielitieteistä ja ulkomaisesta kirjallisuudesta, Petro Mohyla Black Sea State University,  sekä muodin opinnot Milano Fashion Campuksessa ja École de la Chambre Syndicale de la Couturessa, online-opinnot.

Työnantaja: Bellini Style Studio, yrittäjä.

Kielitaito: ukraina, venäjä, englanti ja ranska.

Asunut Phnom Penhissä elokuusta 2013.

Harrastukset: piirtäminen, valokuvaus ja lukeminen.

MOTTO.

Tuhannen mailin matka alkaa askeleella.

Phnom Penh -suositukset

1. Wat Phnom

2. Silver Pagoda

3. Kravang Restaurant

Kambodža-suositukset

1. Kep

2. Mondulkiri, ”Ocean of trees”

3. Angkor Wat

Koti kaukana kotoa - Paloma

(In english you'll find the text HERE.)

Lastenoikeuksien asiantuntija

Paloma Martinista tuli orpo 5-vuotiaana hänen menettäessä vanhempansa ja molemmat veljensä onnettomuudessa. Onneksi suku oli tiivis ja valmis ottamaan hänet siipiensä suojaan. Lapsuuden kokemukset ovat olleet yksi tekijä, miksi hän opiskeluaikoina erikoistui nimenomaan lasten oikeuksiin politiikan ja kehitysyhteistyön opinnoissaan.

Paloma oli jo nuorena varma, että Espanja ei ole se paikka jossa hän tulee työtään tekemään. 

28-vuotiaana hän pakkasi laukkunsa halunaan löytää uusia kulttuureja, paikkoja ja avuntarpeessa olevia ihmisiä sekä ymmärtääkseen maailmaa paremmin. Ensimmäinen kohdemaa oli Makedonia, jonka jälkeen Paloma on asunut viimeisen viidentoista vuoden aikana niin Ivory Costilla, Italiassa, Angolassa, Guineassa, Filippiineillä, Guatemalassa, Marokossa, Mauritaniassa kuin Päiväntasaajan Guineassa sekä nykyisessä kotimaassaan Kambodžassa. Makedoniassa Paloma tapasi avopuolisonsa Alberton, mutta isoimman jäljen on häneen jättänyt Ivory Coast.

Työskentely Afrikassa oli Paloman lapsuuden haave. Ivory Coastilla hän työskenteli orpojen entisten lapsisotilaiden parissa. Siellä hän tajusi kuinka vaikeaa elämä voi olla. Aika Ivory Coastilla jäi vain yhteen vuoteen, sillä sota muutti suunnitelmat. Vaarallinen evakuointi sodan jaloista jätti ikuisen jäljen puhumattakaan siitä, että vain länsimaalaiset evakuoitiin ja taakse piti jättää paikalliset ihmiset ja lapset joiden kanssa hän oli tehnyt työtä.

Italialaisen avopuolison Alberton tie on ollut hyvin samankaltainen Paloman kanssa. Useimmissa kohdemaissa he ovatkin olleet yhdessä, ja lapsetkin ovat syntyneet ”matkan varrella”.

Pitkäaikaisin koti heillä on ollut juurikin Kambodžassa.

Kotimaastaan Paloma kaipaa eniten ihmisten tapaa puhua toisilleen, silmiin katsomista ja kohteliaisuutta sekä tietenkin lähisukuaan. Paluusta Eurooppaan on ollut perheessä puhetta hyvin vähän. Vain silloin, kun Paloma ja Alberto tuntevat itsensä hyvin väsyneiksi, he pohtivat muuttoa joko Italiaan tai Espanjaan.

Paloman verratessa Kambodžaa muihin asumiinsa paikkoihin, hän huomaa suurimman eron paikallisten ystävien määrässä. Täällä niitä on nolla, kun kaikissa muissa maissa ystävystyminen paikallisten kanssa tuntui helpolta ja luontevalta. Hän ei kuitenkaan suoraan laita sitä kambodžalaisten piikkiin, sillä hänen elämäntilanteensa on täysin erilainen täällä kuin aikaisemmissa asuinpaikoissa. Tällä hetkellä hektisen perhe-elämän ja työn sovittamisen kanssa kuluu suurin osa ajasta ja energiasta. Paloma on myös huomannut, että iän karttuessa, hän ei enää ole ehkä niin ”ennakkoluuloton” tutustuja kuin nuorempana.

Jos ystävystyminen tuntuu Kambodžassa hankalalta niin paikallisten rauhallisuudelle, tilanteessa kuin tilanteessa, Paloma antaa kuitenkin paljon arvoa. Alussa hänellä oli tosin hieman vaikeuksia tämän paikallisten rauhallisuuden kanssa suhteessa omaan espanjalaiseen temperamenttiinsa.

Kambodžassa hänet on yllättänyt täysin kuinka helppoa täällä on elää perheellisenä. Arjen asiat sujuvat ja ihmiset hymyilevät aidosti paljon. Yllätykset ovat olleet lähinnä positiivisia.

Paloman suku oli aina tiennyt hänen lähtevän maailmalle jonakin päivänä. Vain kahdesti he ovat pyytäneet häntä palaamaan Espanjaan: Ivory Coastin tapahtumien jälkeen sekä ensimmäisestä raskaudesta suvulle kerrottaessa. Paloman perhe halusi lapsen kasvavan turvallisessa ja tutussa maassa. 

Paloma perheineen käy Euroopassa kerran vuodessa, ja muulloin yhteyttä pidetään yllä Skypen välityksellä.

Palomasta parasta antia maailmalla asumisessa ovat olleet juurikin ”kaikki nämä vuodet poissa”. Hän on oppinut kunnioittamaan toisia ihmisiä, rauhallisuutta ja  hymyilemään paljon. Parasta hänen elämässään juuri nyt ovat lapset ja Alberto. 

Lapsilleen hän haluaisi vielä näyttää Afrikan, jonkun rauhallisen maan sieltä. Arjen, jossa osataan elää, uskoa huomiseen ja järjestää juhlat kurjuuden keskelläkin iloiten pienistä asioista.

Paloma suosittelee uuteen kulttuuriin muuttamista ihmiselle, joka osaa olla nöyrä maailman edessä, rakastaa uuden oppimista ja löytämistä.

Kysyttäessä mitä pitää ottaa huomioon muuttaessa uuteen maahan, Paloma huudahtaa hädissään: ”Tähän en osaa vastata, koska en ole käytännöllinen ihminen!”

BIO/

Syntynyt 1972 Espanjassa, Madridissa.

Perhe: mies Alberto, maajohtaja NGO,  s. 1963, lapset Maya s. 2007 ja Andre s. 2009 sekä koira Pepa s. 2013.

Koulutus: politiikka ja kehitysyhteistyö Madridin  yliopistossa, erikoistunut lasten oikeuksiin ja hallintoon.

Työnantaja: CIAI – Centro Italiano Aiuti all'infanzia, maajohtaja.

Kielitaito: espanja, ranska, italia ja englanti.

Asunut Phnom Penhissä kesäkuusta 2010.

Harrastukset: teatteri, kirjoittaminen ja lukeminen.

MOTTO

Asiat joita et anna muille, menetät.

Phnom Penh -suositukset

1.      S21 / Kansanmurhamuseo

2.      Kävele, ota tuk tuk, ime kaupunkia, katso ja ihmettele sitä

3.      National Museum

Kambodža-suositukset

1.      Angkor Wat

2.      Kep

3.      Koh Rong / Koh Rong Samloem