Alkuvuosi on kiitänyt vauhdilla ohi. Tammikuu kului sumussa kera loputtoman flunssan ja arjen pidellessä toisiaan kädestä kiinni tiukasti.
Jossain kohtaa
sumusaareketta sain viestin valokuvaajatutultani, että Limkokwing yliopisto
etsii pikaisasti tuuraajaa heidän muotivalokuvauksen kurssilleen. Edellinen
opettaja oli lähtenyt sen ihmeemmin itseään selittelemättä.
Hain innoissani pestiä,
sillä opettaminen on yksi niistä jutuista joista tykkään!
Pikakelauksella kursin
kasaan näyteluennon luonnonvalosta muotikuvassa ja vedin luennon koulun
testiryhmälle.
Sain paikan.
Aikaa ei ollut turhan
paljon tuhrattavaksi sillä kuukaudessa piti vetää kahdelle muotisuunnittelua
pääaineenaan opiskelevalle ryhmälle kolmen tunnin luennot kuudesti. Koneen
ääressä istuin kotosalla tiiviisti valmistelemassa opintietä nuorille ja siinä
välissä valmiiksi kursittuja luentoja vedin oppilaille.
Ennen ensimmäistä
luentoja tajusin, että yliopistolla ei ollut hajuakaan, mitä edellinen vetäjä
oli opettanut. Pyysin myös oppilaita lähettämään aikaisemmin tekemiään tehtäviä
minulle näytille, jotta pääsisin kärryille heidän osaamisestaan. Sain muutaman.
Tuntui kuin kukaan ei osaisi mitään, mikä liittyy kameran käyttöön muotikuvasta
puhumattakaan. Aloitimme siis perusasioista.
Kuukauden aikana kävimme
läpi kameran käytön ja kuvaamisen perusasiat, luonnonvalon, studiokuvauksen,
muodin kuvaamisen lokaatiossa ja kuvankäsittelyn perusteet. Nämä kaikki kera
harjoitusten.
Noin puolet oppilaista
oli todella motivoituneita ja toinen puoli jotain nollan ja puolivälin
välimaastossa.
Lopputulema kuukaudesta
lyhyesti: kolme reputtanutta, paljon upeita onnistumisia, ja ennen kaikkea
viihdyin oppilaiden kanssa aivan super hyvin.
MUTTA se itse yliopisto
onkin sitten varsinainen mysteeri minulle tai sen opettajakunta!
Yhteyshenkilöni oli päällisin puolin ”lupsakka” nainen. Ilmeisestikin ainoa,
joka kykenee kommunikoimaan ulkopuolisten kanssa.
Kaikki muut kokemukseni
henkilökunnasta ovat lähinnä ahdistavia muutamaa paikallista työntekijää
(opettajat ovat lähinnä muualta kuin Kambodzasta) lukuun ottamatta.
Aamuisin ei tervehditä
vaan tuijotetaan näyttöä.
Iltapäivisin ei toivoteta
näkemiin vaan tuijotetaan näyttöä.
Kun kaipaat apua (ja
kysyt sitä paikan angstisimmalta tyypiltä tietämättäsi) saat heikosti
tukahdutettua vihaa päällesi (ja apu jää saamatta =>kysyin, mistä löytäisin
koulun teknisestä tuesta vastaavan henkilön).
Lähes kaikki kohtaamani
tilanteet opettajakunnan kanssa olivat kiukun ja vihan sävyttämiä. Sain jopa
melkein riidan aikaan ”kolleegan” kanssa, koska naamallani kuulemma näkyi
asennevamma (varmaan näkyikin, sillä siinä vaiheessa olin jo todella kiukkuinen).
Pieni, mutta minua
suuresti häiritsevä asia oli myös meilinvaihto. Mikään viesti ei ala
tervehdyksellä puhumattakaan lopputervehdyksestä. Mitätöntä, mutta lopulta
ahdistavaa, kun kaikki kommunikointi oli niin sosiaalisesti kyvytöntä.
Viimeisenä päivänäni, kun
olin tekemässä paperitöitäni (ja niitähän oli todella paljon!) valmiiksi
ensimmäinen opettaja lähestyi minua vapaaehtoisesti esitelläkseen itsensä. Ehkä
huomenen huuteluni tuotti lopulta tulosta. Ehkä.
Kysyin ”lupsakalta”
yhteyshenkilöltäni muutama päivä sitten sähköpostitse voisiko hän kirjoittaa
pienen lapun olostani yliopistolla sillä ajattelin vielä hakevani toiseen
paikkaan vetämään valokuvauksen kurssia ennen kesän paluuta Suomeen.
Vastaus oli: Emme
todellakaan kirjoittele mitään suosituksia näin pienestä olosta täällä!
Arvostus kohdillaan.
Kuukauden työpanos nollattu ja dissattu sataprosenttisesti. Kiitos-sanaakaan ei
ole mainittu missään vaiheessa ”Limkokwing-matkaani”. Lienee kiellettyjen
sanojen joukossa oppilaitoksessa.
Siitäkin huolimatta:
Kiitos Limkokwing, tämä oli opettava kokemus.
PS. Jotenkin olen alkanut myös ymmärtämään
edeltäjääni, joka vain katosi.
PPS. KIITOS UPEILLE OPPILAILLE!
You were GREAT!
+ Yulianna! Always just FAB!!
Budjettiahan ei ollut mihinkään eli hän tuli meille malliksi koko päiväksi maksamallani lounaspalkalla.
No comments:
Post a Comment